keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

2020 Polkupyörällä töistä kotiin


Jo lähes perinteeksi on muodostunut, että poljen kesällä ainakin kerran töistä kotiin. Edellisestä työpaikasta olikin kohtuulliset 115 km, joka meni ihan päiväreissuna. Mutta vuosi sitten aloitin Tampereella, niin viime kesänä perinne katkesi. Talven mittaan ajatus heräsi kuitenkin tehdä työmatka pyöräily kesällä. Seurasi reitin kartoitusta ja mittaamista. Se olikin tiedossa, että matkaa tulee lähemmäs 300 km. Talvella pisti silmää tori.fi:ssä myynnissä ollut Burley Nomad polkupyörän perävaunu. Peräkärryä olinkin miettinyt, mutta hylännyt kalliina investointina. Nyt sattui ihan uuden veroinen kärry kohdalle.

Reitin suunnittelu olikin haastavaa. Tampereelta Mikkeliin on valittavana joko Päijänteen pohjois tai etelän kautta kiertävä reitti. Halusin vältellä pääteitä, mutta alkuun se vaikutti melkein mahdottomalta. Mutta sitten se oikea reitti melkein suorastaan hypähti silmille. Ja todellakin kiertäen päätiet siten, ettei kilometrejä mahdottomasti kerry "ylimääräistä",  se olikin mahdollista.

No seuraava pähkittävä olikin ajankohta. Töiden puolesta se olisi tapahduttava kesäkuussa, hieman ounastelin, että oman loman jälkeen ei motivaatio ehkä riitä. Viikko 24 valikoitui, mutta kyseisen viikon tiistaina tuli yllättävä este, joten reissu siirtyi seuraavalle viikolle joka olikin Juhannusviikko.

Tiistaina sitten starttasin töiden jälkeen klo 15 matkaan. Keli oli mahtava, lämpöä ehkä hieman liikaa mutta senkin kanssa pärjäsi. Kärryn paino en ollut mitannut, arviolta 25-30 kg. Ja tämän painon huomasi polkiessa.

Kunhan olin päässyt Kangasalan ohi ja suuntasin kohti Sahalahtea tuntui vihdoin, että nyt ollaan reisussa. Sahalahden K-market Sahramista pizzan pala mukaan ja seuraavalla linja-auto pysäkillä päivällisen nauttiminen.
Sahalahdesta suuntasin kohti Kuhmalahtea. Tie oli mukavaa polkea, ei suuria mäkiä. Ohittavat autot kiersivät ehkä jopa kauempaa kuin aikaisemmilla lenkeillä, vaikuttikohan perässäni tuleva kärry tähän? Kuhmalahdessa tuli mieleeni 2018 tekemäni isoisän jäljissä reissun. Isoisä oli 1918 nauttinut ruuan Kuhmalahden kievarissa ja jatkanut matkaa kohti Luopioista. Minulla oli niin hyvä flow päällä etten pysähtynyt Kuhmalahdessa vaan suuntasin kohti Pohjaa miettien samalla yöpaikkaa.

Kyllä oli mahtava polkea! Pohjasta lähdin Ämmätsäjärven itäpuolelta kiertävää hiekkatietä pitkin. Polkupyörän vauhdissa oli mukava katsella ympäröivää luontoa, taloja ja peltoja. Vauhti pysyi soratielläkin samankaltaisena kuin asfaltilla. Matkan keskinopeus oli n. 18 km/h. Mutta kyllähän kärryn paino vaikutti positiivisesti alamäissä, huippunopeus oli 51 km/h. Toki sitten ylämäissä kärry otti antamansa takaisin korkojen kera.

Olin aprikoinut sitä millaisen matkan saisi töiden jälkeen poljettua. En ollut asettanut itselleni mitään tavoitetta, vaan mentiin fiilis pohjalla. Poljinkin sitten 80 km ja saavuin vähän ennen ilta yhdeksää lomakeskus Telarantaan. Sieltä sain paikan teltalle ja pääsin suihkuun. Keli oli varsin hiostava ja koko ajan oli pitänyt muistuttaa itselle juomisesta.
Yö meni levätessä ja pyörän päällä olin aamulla puoli kahdeksalta. Aamupala oli tarkoitus nauttia Padasjoella. Olin havahtunut yöllä vesisateeseen telttakangasta vasten. Mikä ihana ääni. Kyljen vaihto ja uudelleen uneen. Aamulla olikin poutasää.

Poljin samaa reittiä isoisän kulkeman kanssa. Hänhän oli tullut Luopioisesta Auttoiseen tätä tietä pitkin ohi Palsanojan myllyn.
Reitin korkeimmat kohdat sattui Auttoisen ja Padasjoen välille. Onneksi ylämäet olivat kohtuullisen loivia.

Padasjoella nautin aamupalan ja jatkoin todella nautinnollisia pikkuteitä pitkin kohti Pulkkilaa. Tälläiset tiet ovat sitten mukavia ajella. Maisemat vaihtuu ja näkymiä ei peitä tien vieren pusikot.

Tulinkin sopivasti lounas aikaan Pulkkilanharjulle Kesäravintola Reimariin. Kyllä maistui hyvältä kylmä olut ja rasvainen ruoka.
Jatkoin virkistyneenä matkaa kohti Sysmää. Matkan puoliväli tuli sopivasti kohdalle Sysmän kunnan rajan kohdalla.
Tällä tiellä olikin sitten enemmän liikennettä, mutta aika hyvin autoilijat ottivat minut huomioon. Sysmässä kävin tervehtimässä serkkuani. Sopivasti alkoi sataa kun kurvasin hänen pihaansa ja sade oli loppunut kun jatkoin matkaa. Eipä vielä tarvinnut sadekamoja pukea päälle.

Sysmästä suuntasin Hartolaan ja Jari-Pekassa maittava Pizza naamariin. Perunmaalle kääntyessä aloin katsella tien varsilta sopivaa telttapaikka. Olinko jotenkin ronkeli kun sitä ei löytynyt. Pertunmaalla kävin uimassa ja se piristi kummasti. Jatkoin vielä kymmenkunta kilometriä eteenpäin ennenkuin sopiva telttapaikka tuli kohdalle. Teltan sain pystyyn puolen yön maissa.
Aamulla nautin kaurapuuroa pienten ystävien kanssa ja varttia vaille seitsemän olin taas matkassa. Seuraava kohde oli Kissakoski. Pienen suunistusvirheen takia en ajanutkaan Noitintietä vaan lähdin Saviniementietä pitkin. Etenkin Ripatintielle päästessä huomasin että olimme tulleet Etelä-Savoon. Ylämäet olivat selkeästi jyrkempiä kuin aikaisemmin ja niitä oli vähintäänkin riittävästi.

Hirvensalmen S-marketin pihalla nauttiessani evästä alkoi pikkuhiljaa satamaan. Ei vielä niin paljoa että sadevehkeitä olisi tarvinnut. Mutta päästessäni Vilkon sahan ohi sade kiihtyi niin, että sadekamppeet oli vedettävä päälle. Kastuttiin siis sisä ja ulkopuolelta :) . Matkan rasitus alkoi tuntua jaloissa, ylämäissä ei meinannut löytyä samalla tavalla voimaa kuin alkumatkasta. Ennen Otavaa pystyin jo keventämään varustusta riisumalla sadevaateet.

Matka olikin hyvä lopettaa Mikkelissä baari Domissa itselleni antamalla palkinnolla!
Reissu oli mahtava. Työasiat eivät pyörineet päässä matkan aikana. Keli suosi todellakin. Jos tuota aikaa olisi niin tälläistä voisi alkaa tehdä enemmänkin.

Lopuksi vielä koko reitti. Kaiken kaikkiaan 304 km tuli poljettua.











tiistai 21. tammikuuta 2020

2020 Skotlanti

Minulle heräsi ajatus kävelemisestä ylämaan nummilla kun Mikkelin Viskisieppoklubi alkoi suunnittelemaan Robert Burnsin päivällistä Edinburghissa. Vielä kun sain soviteltua lomankin ajankohtaan niin mikäpäs siinä.

Varasin lennot hyvissä ajoin syksyllä ja sain lentoliput puoli-ilmaiseksi. Olin aikaisemmista reissuista Brittein saarilla oppinut, että vuokra-auton pitää olla automaattivaihteinen paljon helpommalla pääsee. Niinpä vuokrasin halvimman automaattivaihteisen, Citroen Cactus. Yllätykseni oli suuri kun kentällä sainkin BMW 520 M3:n. Tällä olikin sitten mukava ajella!



Suuntasin kentältä kohti Perthiä, missä minulle oli varattu ensimmäinen yösija. Ennen majoitukseen kirjautumista ajelin tapaamaan Hamishia, joka oli tehnyt minulle sporranin viisi vuotta sitten. Hamishin vertas sijaitsi Perthin länsipuolella erittäin huonokuntoisen tien päässä. Siinä menikin muutama tunti nopeasti hänen kanssaan keskustellessa ja ihmetellessä hänen nahkatöitään.
Ajaessani kohti majoitusta ohitin Huntingtowerin linnan. Tämä olikin auki, joten menin sinne tutustumaan. Linna oli osittain restauroitu, muun muassa erään huoneen katto oli erittäin hieno. Linna on rakennettu 1400 luvulla Ruthvenin klaanin toimesta.
Linnassa sanotaan "Lady Greensleevesin" kummittelevan. Nuori nainen nimeltä Dorothea, joka oli Gowrien 1. Jaarlin tytär. Legendan mukaan hän oli rakastunut linnassa olevaan palvelijaan ja että heillä oli tapana salaisesti tavata yöllä itätornissa, jossa palvelijat nukkuivat. Eräänä yönä tytön äidin, kreivittären, oletetaan tietäneen tapahtumassa ja lähteneen paljastamaan paria perheen asuntiloista länsitornissa itäiseen torniin. Dorothea kuuli äitinsä askeleen sillalla ja kykenemättä palaamaan toiseen torniin kiipesi katolle. Katolla hän hyppäsi tornista toiseen ja laskeutui omaan huoneeseen mennen nukkumaan omaan sänkyynsä, mistä äiti löysi hänet. Tornien välinen etäisyys oli useita metrejä, joten häneltä vaadittiin rohkeutta hyppäämään toiseen torniin. Seuraavana päivänä tyttö ja hänen rakastajansa karkasivat, eikä tietoja ole olemassa kertoaksemme, mitä heille tapahtui.
Kehoni oli vielä aivan Suomen ajassa, eli heräsin jo neljältä. Aamupala olisi tarjolla vasta kahdeksalta niinpä lähdin pikku aamulenkille. Pimeäähän siellä oli. Se täällä Skotlannissa on hienoa, että nytkin kaikki vastaantulijat toivottivat hyvät huomenet.

Täyden Skotlantilaisen aamiaisen voimin oli hyvä lähteä eteenpäin.

Kävin pyörähtämässä tutun tislaamon kautta. Olavin kanssa olimme vierailleet täällä kahdeksan vuotta aikaisemmin.

Olin alustavasti netistä tutkinut kävelyreittejä ja tykästynyt ennen Dalwhinnietä olevaan reittiin. Autolle löytyi helposti parkkipaikka tien vierestä ja vaihdoin vaatteet, hieman ehkä hyytävässä tuulessa. Aurinko paistoi ja lämpötila oli siinä seitsemän astetta, mutta tuuli oli kova.

Polku oli hyvää kävellä ja suurempaa erehtymisen vaaraa ei ollut. Liikkeelle lähdetään n. 420 metrin korkeudesta ja ensimmäinen huippu 917 metrin korkeudessa on kolmen kilometrin kävelyn päästä. Joten nousua on enemmän kuin mihin Suomessa on tottunut. Tämän huomasi hyvin jaloissa ja keuhkoissa. Vaikka kuinka yritti hitaasti kävellä, niin vääjäämättä vauhti kiihtyi ja samalla myöskin sykkeet nousi.
Toinen huippu oli 975 metrin korkeudessa. Aikaisemmin olin hieman empinyt, kun tämäkin huippu oli pilvessä. Mutta sitten päätin, että olkoon kyllähän sinne huipulle mennään vaikkei sieltä mitään näkisikään. Ja kuin taikaiskusta päästyäni huipulle pilvet väistyivät. Miten hienosti Loch Ericht näkyikään vuorten välissä samoin kuin Cairgormin vuoristo kaukaisuudessa. Ainoa inhottavuus oli voimakas tuuli. Kiivetessä oli hyvin pysynyt lämpimänä, mutta paikalla ollessa rupesi tulemaan kylmä.
Astelin vuorten lomitse kohti autoa ja nautin olostani. Huoli vaimostani painoi mieltä, hän kun sairastui juuri ennen lähtöäni ja jollei hän pakottanut lähtemään olisin jäänyt kotia. Autolle päästyä oli taivas vetänyt enemmän pilveen.
Dalwhinnien tislaamolla oli pakko käydä. Täälläkin kävimme Olavin kanssa kahdeksan vuotta sitten, mutta silloin oli huoltotauko. Nyt kävi vielä niin tuuri, että pääsin oppaan kanssa kahdestaan kierroksella. Sai kysellä rauhassa. Tislaamon pannut on vaihdettu kaksi vuotta sitten, joten saas nähdä kolmentoista vuoden päästä onko sillä vaikutusta makuun.

Illaksi saavuin Invernessiin. Invernessissä tapasin vanhan tutun Magin, jonka kanssa ilta menikin nopeasti.
Aamulla suuntasin kohti Cullodenin taistelupaikkaa. Cullodenin taistelu (gaeliksi Blàr Chùil Lodair) oli 16. huhtikuuta 1746 käyty taistelu jakobiittikapinallisten ja Ison-Britannian hallituksen välillä. Taistelu käytiin lähellä Cullodenia, joka sijaitsee Invernessistä itään. Se päättyi brittihallituksen voittoon ja heidän komentajansa Wilhelm Cumberland sai kutsumanimen teurastaja Cumberland vankien ja pakoon lähteneiden raa'asta kohtelusta. Britit kitkivät taistelun jälkeen myös Ylämaiden klaanijärjestelmän kieltäen esimerkiksi tartaanit ja säkkipillit.

Jakobiittien armeijassa oli noin 5000 miestä, joista suurin osa kuului Ylämaiden klaaneihin. Klaanien miehet olivat aseistautuneet suurimmaksi osaksi perinteiseen tapaan kilvellä sekä miekalla tai kirveellä. Vain harvalla oli käytössään musketteja. Mukana oli myös pieni osasto Ranskan armeijan sotilaita, jotka oli värvätty lähinnä irlantilaisten pakolaisten joukosta. Joukkoihin kuului myös 200 ratsuväen sotilasta aseinaan miekat ja pistoolit. He toimivat varajoukkoina selustassa. Raskaat tykit olivat joukkojen etulinjan keskellä. Cumberlandin herttuan armeija oli lähes kaksi kertaa jakobiitteja suurempi. Osa heistä oli alamaiden skotteja, jotka vastustivat jakobiitteja. Myös muutamat Ylämaiden klaanit olivat liittyneet hänen puolelleen.

Hiljaiseksi veti kiertäessä taistelukenttää ja miettiessä rohkeutta, mitä vaaditaan tämän kaltaisessa sotimisessa. Kentällä sai hyvän kuvan Brittien sekä Jakobiittien linjojen paikasta ja taistelun kulusta.

 Ajelin hiljalleen kohti seuraava majapaikkaa ihastellen maisemia ja kohteita mm. Nairn viaduct,
 Drumin linna lähellä Glenlivetin tislaamoa.
Yöpaikka minulla oli Tomintoulin kylässä. Tämä kylä on yksi korkeimmalla sijaitsevista kylistä. Kylän ympärillä on hyviä kävely kohteita. Kylästä löytyy myös Whisky Castle niminen kauppa, jossa on yli 600 single malt pullotetta. Tämä kylä olisi hyvä paikka viipyä pitempäänkin ja tehdä päivä retkiä ympäristöön.

Matkalla kohti Edinburghia oli kapeaa tietä ja mahtavia maisemia.
Niin kuin alussa mainitsin oli lähtösysäys tälle reissulle Mikkelin Viskisieppoklubin Robert Burns päivällinen, joten minun oli oltava lauantaina 25.1 Edinburghissa. Päivällisestä voitte lukea TÄÄLTÄ.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja kuin piloillaan aurinkokin ilmestyi näkyviin kun odottelin lentoa lähteväksi Edinburghin kentällä.

Seuraavalla kerralla jos saisin vaimon mukaan.....

Kuvat Kimmo
Lähteet Wikipedia

maanantai 9. syyskuuta 2019

2019 käymättömien kohteiden paikkaamista


Aikaisemmin kun ole ollut reissussa pohjoisessa, on paljon paikkoja jäänyt käymättä ajanpuutteen tai muusta syystä. Nyt kun suunnittelin matkaa, tuli mieleen kierrellä näissä paikoissa mitkä ovat jääneet väliin. Toki hieman myöskin sotahistoriaa sotkien väliin.


Ensimmäisenä kohteena minulla oli löytää isoäidin isän kotipaikka Ilomantsissa. Kyseinen tila oli ollut suvun hallussa 1795 - 1890. Olin jo aikaisemmin käynyt paikkakunnalla, mutta onnistumatta löytää tilaa. Talven aikana harrastin salapoliisin työtä, ja sain vanhojen karttojen sekä asiakirjojen myötä hyvän paikannuksen.
Tila oli ollut hylättynä jonkin aikaan ja kasvusto rehotti. Tietä/polkuakaan ei meinannut löytää kasvuston seasta, mutta nokkosia uhmaten tunkeuduin pihapiiriin.
Itse pirtistä ei ollut jäljellä kuin uuninrauniot, mutta pihapiirissä oli vielä pystyssä varastorakennus sekä navetta. Siinä rakennuksia tutkiessa ja pihapiiriä katsellessa mietin millaista täälläkin oli asua.
Lapsia eniten oli ollut Mikillä 1730-1804, kaikkiaan yhdeksän joten ahdasta siellä oli ollut nyky mittapuun mukaan.


Kuoskussa pysähdyin hiljentymään 3.9.1941 tapahtuneen partisaani-iskun uhrien muistomerkille.

Savukoskella kiersin Sarvilammen asemat. Mukava reilun kilometrin pituinen kierros jaloitella autolla ajamisen oheen.

Savukosken länsipuolelta löytyi seuraava kohde, Saunakankaan varuskunta-alue. Alueella oli paljon rakennusten perustoja Kemijoen rannalla.

Saunakankaan varuskunta-alueen rakentaminen aloitettiin välirauhan aikana vuonna 1940. Varuskuntien perustaminen liittyi Pohjois-Suomen puolustuksen vahvistamiseen talvisodan jälkeen. Ennen jatkosodan syttymistä alueelle oli saatu valmiiksi yli 60 majoitus-, koulutus- ja huoltorakennusta. Alueella koulutettiin 12. Prikaatin sotilaita välirauhan aikaan, mutta jatkosodan syttyessä alue jäi vähemmälle käytölle. Partisaani-iskujen torjumiseksi perustettiin loppuvuonna 1942 Saunakankaan kasarmialueelle erityinen partisaanien torjuntaosasto Erillinen osasto Sau (Er.Os. Sau). Sen tehtävä oli suojata armeijakunnan pohjoissivustaa, suorittaa tiedustelua ja suojata alueella asuvia siviilejä vihollisilta. Osasto Saun toiminta jatkui alueella aina jatkosodan päättymiseen saakka. Lapin sodan taisteluiden mukana osasto siirtyi lännemmäksi. Saksalaiset polttivat varuskunnan vetäytyessään alueelta. Alueella sijaitsee Osasto Saun muistomerkki.

Seuraava kohde Ala-Ponkun talo eli Moskun talo olikin sitten Lokan tekoaltaan itäpuolella. Matkaa yhteen suuntaa tulisi kuusikymmentä kilometriä, osa hiekkatietä. Mutta oli kyllä käymisen arvoinen paikka.


Ala-Ponkun asuinkenttä Sompion kolliskairassa, Lokan tekojärven koilliskulmassa on yksi harvoja säilyneitä tiloja, joita rakennettiin Luiro-joen ylimpien latvahaarojen varrelle 1800-1900-lukujen vaihteessa. Tilakokonaisuus on hyvä esimerkki aikaisemmin tyypillisestä Sompion Lapin erämaatalosta. Porosaamelainen Matti Ponku rakennutti hirsisen päärakennuksen vuonna 1908. Pari vuotta myöhemmin, vuonna 1911, tilan osti legendaarinen erämies ja seikkailija Aleksanteri Hihnavaara, joka tunnettiin nimellä Mosku. Pihapiiri käsittää nykyisellään päärakennuksen, navetan, aitan, saunan, kaksi vinttikaivoa ja ladon. Koko kenttää ympäröi isoista, pyöreistä hirsistä harvaan salvottu perkka-aita.
Nattaset näkyivät hyvin Lokan toiselta puolelta.

Lokan tekojärvi (216 neliökilometriä) on yksi Euroopan suurimmista tekojärvistä ja sijaitsee Luiron yläjuoksulla Sodankylän pohjoisosissa. Varastoallas on rakennettu säätelemään Kemijoen voimalaitoksille tarvittavaa vesimäärää. Tekojärven vierellä sijaitsee Lokan kylä. Järven täyttö aloitettiin vuonna 1967.Lokan tekojärvi yhdistyy Vuotson kanavalla Porttipahdan tekojärveen. Järven alle jäivät Korvasen, Rieston ja Mutenian kylät sekä lukuisat aavat, joista yksi oli Suomen ja Euroopan siihen saakka pinta-alaltaan suurin suo, Posoaapa.

Pielppajärven kirkolla oli ollut monta kertaa aikomus käydä, mutta aina oli tullut jotain. Useimmiten aika! Nyt lähdin kävelemään kohti kirkkoa mitä hienoimmassa kelissä. Vaikka muilla kohtaamilla ihmisillä olikin takkia päällä, niin itse tarkenin hyvin pelkällä t-paidalla. Lämmintä oli suunnilleen 17 astetta.


Polku kirkolle oli erittäin kivinen ja juurakkoinen. Hattua pitää nostaa muutamille kohtaamilleni iäkkäille kulkijoille. Jaksaisinpa minäkin sitten kun olen vanha.
 




Pielpajärvi oli aikaisemmin inarilaisten talvikylä, johon kokoonnuttiin markkinoille, kuuntelemaan kiertäviä saarnaajia ja hoitamaan kirkolliset toimitukset (vihkimiset, kasteet ja hautaansiunaamiset), mutta varsinaista kylää ei siellä koskaan ole ollut. Sinne tulivat myös verottajien edustajat keräämään vuotuiset veronsa. Pahimmillaan inarilaisten oli maksettava veroja kolmelle eri taholle: Tanskalle, Ruotsille ja Venäjälle. Ensimmäinen kirkko, Kuningatar Kristiinan kirkko, valmistui Pielpajärvelle vuosien 1646–1648 välillä. Kirkko lahosi paikoilleen ja uusi kirkko valmistui 1760.
Kirkkokentällä oli kirkkotupia, joissa väki asusti kirkolla käyntien ajan. 1800-luvun loppupuolella siellä oli myös pappila ja väentupa, talli ja navetta sekä muutama talo. Hautausmaata Pielpajärvellä ei ole koskaan ollut, koska vainajat haudattiin saariin (esimerkiksi Ukonsaaren vieressä sijaitsevalle Hautuumaasaarelle).
Kirkko säilyi käytössä 1800-luvun loppuun. Vuonna 1895 alettiin rakentaa uutta kirkkoa Juutuanjoen suuhun. Silloin Inarin kylään oli syntynyt pysyvää asutusta, ja kirkko haluttiin siirtää sinne. Pommitus tuhosi Inarin kirkon vuonna 1940. Sinä kesänä otettiin Pielpajärven erämaakirkko uudelleen käyttöön ja siellä vietettiin juhannuskirkkoa. Siitä lähtien Pielpajärvellä on vuosittain pidetty juhannusjumalanpalvelus.
Nykyisin Pielpajärven erämaakirkko on kesäisin suosittu vihkikirkko.
Joidenkin kertomusten mukaan lapsensa tappanut piika olisi haudannut lapsensa kellotornin perustuksiin, mutta mitään todisteita ei siitä löytynyt kirkkoa korjatessakaan 1960-luvulla. Väitetään kuitenkin, että levoton sielu joskus itkee kellotornissa yksikseen. Kellotornin keskuspuuta kiertää rakentajien siihen veistämä teksti, joka kuuluu: Herraa kiittäkööt kaikki, jotka elos on.
Nykyiseen asuunsa kirkko korjattiin vuoden 1846 tienoilla, jolloin myös korotettiin sakariston ovia, koska silloinen kappalainen J. W. Durchman valitti, että ei ollut omiaan lisäämään kirkkokansan hartautta, jos pappi sakastista tullessaan löi päänsä oven kamanaan ja hoippui puolipökerryksissä alttarille.

Kirkolta tultua suuntasin hieman erilaiselle kohteelle, nimittäin Kaksamajoen vankileirille. Autolta sai kävellä vielä hieman toista kilometriä leirille.






Leirin alueella oli maatuvia majoitusrakennuksia. Yhden tunnisti vielä jonkinlaiseksi keittiörakennukseksi ja saunasta oli jäljellä enään kiuas. En tiedä miksi mutta alueella oli hieman painostava tunnelma joten poistuin muutaman kuvan otettuani. 

Karigasniemeltä Norjaan suuntaa ajaessa on Lasarettmoen saksalaisen kenttäsairaalan rauniot. Kohteelle pääsee Lakselvan yli riippusiltaa pitkin.









Lasarettmoen oli yksi saksalaisten sodan ajan suurimmista kenttäsairaaloista siitä huolimatta, että aluetta ei koskaan saatu täysin valmiiksi. Sitä ylläpiti Saksan Punainen risti ja potilaina hoidettiin myös paikallisia asukkaita. Kun saksalaiset vetäytyivät alueelta vuonna 1945, he sytyttivät sairaalan palamaan ja räjäyttivät siitä osan. Alue jäi sellaiseksi kuin saksalaiset olivat sen jättäneet.

Tämän reissun sotahistorialliset kohteet jättivät minuun kovin moniulotteisen vaikutelman. Paljon on resursseja kulutettu siihen, että saataisiin joku toinen hengiltä ja omat suojattua. Mitä tälläkin resurssoinnilla olisi saatu aikaiseksi jos se olisi suunnattu aivan johonkin muuhun.

Loppumatka menikin sitten Norjalaista maisemaa ihaillessa.





Kuvat Kimmo

Tekstit Kimmo, Wikipedia, Retkipaikka,