tiistai 21. tammikuuta 2020

2020 Skotlanti

Minulle heräsi ajatus kävelemisestä ylämaan nummilla kun Mikkelin Viskisieppoklubi alkoi suunnittelemaan Robert Burnsin päivällistä Edinburghissa. Vielä kun sain soviteltua lomankin ajankohtaan niin mikäpäs siinä.

Varasin lennot hyvissä ajoin syksyllä ja sain lentoliput puoli-ilmaiseksi. Olin aikaisemmista reissuista Brittein saarilla oppinut, että vuokra-auton pitää olla automaattivaihteinen paljon helpommalla pääsee. Niinpä vuokrasin halvimman automaattivaihteisen, Citroen Cactus. Yllätykseni oli suuri kun kentällä sainkin BMW 520 M3:n. Tällä olikin sitten mukava ajella!



Suuntasin kentältä kohti Perthiä, missä minulle oli varattu ensimmäinen yösija. Ennen majoitukseen kirjautumista ajelin tapaamaan Hamishia, joka oli tehnyt minulle sporranin viisi vuotta sitten. Hamishin vertas sijaitsi Perthin länsipuolella erittäin huonokuntoisen tien päässä. Siinä menikin muutama tunti nopeasti hänen kanssaan keskustellessa ja ihmetellessä hänen nahkatöitään.
Ajaessani kohti majoitusta ohitin Huntingtowerin linnan. Tämä olikin auki, joten menin sinne tutustumaan. Linna oli osittain restauroitu, muun muassa erään huoneen katto oli erittäin hieno. Linna on rakennettu 1400 luvulla Ruthvenin klaanin toimesta.
Linnassa sanotaan "Lady Greensleevesin" kummittelevan. Nuori nainen nimeltä Dorothea, joka oli Gowrien 1. Jaarlin tytär. Legendan mukaan hän oli rakastunut linnassa olevaan palvelijaan ja että heillä oli tapana salaisesti tavata yöllä itätornissa, jossa palvelijat nukkuivat. Eräänä yönä tytön äidin, kreivittären, oletetaan tietäneen tapahtumassa ja lähteneen paljastamaan paria perheen asuntiloista länsitornissa itäiseen torniin. Dorothea kuuli äitinsä askeleen sillalla ja kykenemättä palaamaan toiseen torniin kiipesi katolle. Katolla hän hyppäsi tornista toiseen ja laskeutui omaan huoneeseen mennen nukkumaan omaan sänkyynsä, mistä äiti löysi hänet. Tornien välinen etäisyys oli useita metrejä, joten häneltä vaadittiin rohkeutta hyppäämään toiseen torniin. Seuraavana päivänä tyttö ja hänen rakastajansa karkasivat, eikä tietoja ole olemassa kertoaksemme, mitä heille tapahtui.
Kehoni oli vielä aivan Suomen ajassa, eli heräsin jo neljältä. Aamupala olisi tarjolla vasta kahdeksalta niinpä lähdin pikku aamulenkille. Pimeäähän siellä oli. Se täällä Skotlannissa on hienoa, että nytkin kaikki vastaantulijat toivottivat hyvät huomenet.

Täyden Skotlantilaisen aamiaisen voimin oli hyvä lähteä eteenpäin.

Kävin pyörähtämässä tutun tislaamon kautta. Olavin kanssa olimme vierailleet täällä kahdeksan vuotta aikaisemmin.

Olin alustavasti netistä tutkinut kävelyreittejä ja tykästynyt ennen Dalwhinnietä olevaan reittiin. Autolle löytyi helposti parkkipaikka tien vierestä ja vaihdoin vaatteet, hieman ehkä hyytävässä tuulessa. Aurinko paistoi ja lämpötila oli siinä seitsemän astetta, mutta tuuli oli kova.

Polku oli hyvää kävellä ja suurempaa erehtymisen vaaraa ei ollut. Liikkeelle lähdetään n. 420 metrin korkeudesta ja ensimmäinen huippu 917 metrin korkeudessa on kolmen kilometrin kävelyn päästä. Joten nousua on enemmän kuin mihin Suomessa on tottunut. Tämän huomasi hyvin jaloissa ja keuhkoissa. Vaikka kuinka yritti hitaasti kävellä, niin vääjäämättä vauhti kiihtyi ja samalla myöskin sykkeet nousi.
Toinen huippu oli 975 metrin korkeudessa. Aikaisemmin olin hieman empinyt, kun tämäkin huippu oli pilvessä. Mutta sitten päätin, että olkoon kyllähän sinne huipulle mennään vaikkei sieltä mitään näkisikään. Ja kuin taikaiskusta päästyäni huipulle pilvet väistyivät. Miten hienosti Loch Ericht näkyikään vuorten välissä samoin kuin Cairgormin vuoristo kaukaisuudessa. Ainoa inhottavuus oli voimakas tuuli. Kiivetessä oli hyvin pysynyt lämpimänä, mutta paikalla ollessa rupesi tulemaan kylmä.
Astelin vuorten lomitse kohti autoa ja nautin olostani. Huoli vaimostani painoi mieltä, hän kun sairastui juuri ennen lähtöäni ja jollei hän pakottanut lähtemään olisin jäänyt kotia. Autolle päästyä oli taivas vetänyt enemmän pilveen.
Dalwhinnien tislaamolla oli pakko käydä. Täälläkin kävimme Olavin kanssa kahdeksan vuotta sitten, mutta silloin oli huoltotauko. Nyt kävi vielä niin tuuri, että pääsin oppaan kanssa kahdestaan kierroksella. Sai kysellä rauhassa. Tislaamon pannut on vaihdettu kaksi vuotta sitten, joten saas nähdä kolmentoista vuoden päästä onko sillä vaikutusta makuun.

Illaksi saavuin Invernessiin. Invernessissä tapasin vanhan tutun Magin, jonka kanssa ilta menikin nopeasti.
Aamulla suuntasin kohti Cullodenin taistelupaikkaa. Cullodenin taistelu (gaeliksi Blàr Chùil Lodair) oli 16. huhtikuuta 1746 käyty taistelu jakobiittikapinallisten ja Ison-Britannian hallituksen välillä. Taistelu käytiin lähellä Cullodenia, joka sijaitsee Invernessistä itään. Se päättyi brittihallituksen voittoon ja heidän komentajansa Wilhelm Cumberland sai kutsumanimen teurastaja Cumberland vankien ja pakoon lähteneiden raa'asta kohtelusta. Britit kitkivät taistelun jälkeen myös Ylämaiden klaanijärjestelmän kieltäen esimerkiksi tartaanit ja säkkipillit.

Jakobiittien armeijassa oli noin 5000 miestä, joista suurin osa kuului Ylämaiden klaaneihin. Klaanien miehet olivat aseistautuneet suurimmaksi osaksi perinteiseen tapaan kilvellä sekä miekalla tai kirveellä. Vain harvalla oli käytössään musketteja. Mukana oli myös pieni osasto Ranskan armeijan sotilaita, jotka oli värvätty lähinnä irlantilaisten pakolaisten joukosta. Joukkoihin kuului myös 200 ratsuväen sotilasta aseinaan miekat ja pistoolit. He toimivat varajoukkoina selustassa. Raskaat tykit olivat joukkojen etulinjan keskellä. Cumberlandin herttuan armeija oli lähes kaksi kertaa jakobiitteja suurempi. Osa heistä oli alamaiden skotteja, jotka vastustivat jakobiitteja. Myös muutamat Ylämaiden klaanit olivat liittyneet hänen puolelleen.

Hiljaiseksi veti kiertäessä taistelukenttää ja miettiessä rohkeutta, mitä vaaditaan tämän kaltaisessa sotimisessa. Kentällä sai hyvän kuvan Brittien sekä Jakobiittien linjojen paikasta ja taistelun kulusta.

 Ajelin hiljalleen kohti seuraava majapaikkaa ihastellen maisemia ja kohteita mm. Nairn viaduct,
 Drumin linna lähellä Glenlivetin tislaamoa.
Yöpaikka minulla oli Tomintoulin kylässä. Tämä kylä on yksi korkeimmalla sijaitsevista kylistä. Kylän ympärillä on hyviä kävely kohteita. Kylästä löytyy myös Whisky Castle niminen kauppa, jossa on yli 600 single malt pullotetta. Tämä kylä olisi hyvä paikka viipyä pitempäänkin ja tehdä päivä retkiä ympäristöön.

Matkalla kohti Edinburghia oli kapeaa tietä ja mahtavia maisemia.
Niin kuin alussa mainitsin oli lähtösysäys tälle reissulle Mikkelin Viskisieppoklubin Robert Burns päivällinen, joten minun oli oltava lauantaina 25.1 Edinburghissa. Päivällisestä voitte lukea TÄÄLTÄ.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja kuin piloillaan aurinkokin ilmestyi näkyviin kun odottelin lentoa lähteväksi Edinburghin kentällä.

Seuraavalla kerralla jos saisin vaimon mukaan.....

Kuvat Kimmo
Lähteet Wikipedia

maanantai 9. syyskuuta 2019

2019 käymättömien kohteiden paikkaamista


Aikaisemmin kun ole ollut reissussa pohjoisessa, on paljon paikkoja jäänyt käymättä ajanpuutteen tai muusta syystä. Nyt kun suunnittelin matkaa, tuli mieleen kierrellä näissä paikoissa mitkä ovat jääneet väliin. Toki hieman myöskin sotahistoriaa sotkien väliin.


Ensimmäisenä kohteena minulla oli löytää isoäidin isän kotipaikka Ilomantsissa. Kyseinen tila oli ollut suvun hallussa 1795 - 1890. Olin jo aikaisemmin käynyt paikkakunnalla, mutta onnistumatta löytää tilaa. Talven aikana harrastin salapoliisin työtä, ja sain vanhojen karttojen sekä asiakirjojen myötä hyvän paikannuksen.
Tila oli ollut hylättynä jonkin aikaan ja kasvusto rehotti. Tietä/polkuakaan ei meinannut löytää kasvuston seasta, mutta nokkosia uhmaten tunkeuduin pihapiiriin.
Itse pirtistä ei ollut jäljellä kuin uuninrauniot, mutta pihapiirissä oli vielä pystyssä varastorakennus sekä navetta. Siinä rakennuksia tutkiessa ja pihapiiriä katsellessa mietin millaista täälläkin oli asua.
Lapsia eniten oli ollut Mikillä 1730-1804, kaikkiaan yhdeksän joten ahdasta siellä oli ollut nyky mittapuun mukaan.


Kuoskussa pysähdyin hiljentymään 3.9.1941 tapahtuneen partisaani-iskun uhrien muistomerkille.

Savukoskella kiersin Sarvilammen asemat. Mukava reilun kilometrin pituinen kierros jaloitella autolla ajamisen oheen.

Savukosken länsipuolelta löytyi seuraava kohde, Saunakankaan varuskunta-alue. Alueella oli paljon rakennusten perustoja Kemijoen rannalla.

Saunakankaan varuskunta-alueen rakentaminen aloitettiin välirauhan aikana vuonna 1940. Varuskuntien perustaminen liittyi Pohjois-Suomen puolustuksen vahvistamiseen talvisodan jälkeen. Ennen jatkosodan syttymistä alueelle oli saatu valmiiksi yli 60 majoitus-, koulutus- ja huoltorakennusta. Alueella koulutettiin 12. Prikaatin sotilaita välirauhan aikaan, mutta jatkosodan syttyessä alue jäi vähemmälle käytölle. Partisaani-iskujen torjumiseksi perustettiin loppuvuonna 1942 Saunakankaan kasarmialueelle erityinen partisaanien torjuntaosasto Erillinen osasto Sau (Er.Os. Sau). Sen tehtävä oli suojata armeijakunnan pohjoissivustaa, suorittaa tiedustelua ja suojata alueella asuvia siviilejä vihollisilta. Osasto Saun toiminta jatkui alueella aina jatkosodan päättymiseen saakka. Lapin sodan taisteluiden mukana osasto siirtyi lännemmäksi. Saksalaiset polttivat varuskunnan vetäytyessään alueelta. Alueella sijaitsee Osasto Saun muistomerkki.

Seuraava kohde Ala-Ponkun talo eli Moskun talo olikin sitten Lokan tekoaltaan itäpuolella. Matkaa yhteen suuntaa tulisi kuusikymmentä kilometriä, osa hiekkatietä. Mutta oli kyllä käymisen arvoinen paikka.


Ala-Ponkun asuinkenttä Sompion kolliskairassa, Lokan tekojärven koilliskulmassa on yksi harvoja säilyneitä tiloja, joita rakennettiin Luiro-joen ylimpien latvahaarojen varrelle 1800-1900-lukujen vaihteessa. Tilakokonaisuus on hyvä esimerkki aikaisemmin tyypillisestä Sompion Lapin erämaatalosta. Porosaamelainen Matti Ponku rakennutti hirsisen päärakennuksen vuonna 1908. Pari vuotta myöhemmin, vuonna 1911, tilan osti legendaarinen erämies ja seikkailija Aleksanteri Hihnavaara, joka tunnettiin nimellä Mosku. Pihapiiri käsittää nykyisellään päärakennuksen, navetan, aitan, saunan, kaksi vinttikaivoa ja ladon. Koko kenttää ympäröi isoista, pyöreistä hirsistä harvaan salvottu perkka-aita.
Nattaset näkyivät hyvin Lokan toiselta puolelta.

Lokan tekojärvi (216 neliökilometriä) on yksi Euroopan suurimmista tekojärvistä ja sijaitsee Luiron yläjuoksulla Sodankylän pohjoisosissa. Varastoallas on rakennettu säätelemään Kemijoen voimalaitoksille tarvittavaa vesimäärää. Tekojärven vierellä sijaitsee Lokan kylä. Järven täyttö aloitettiin vuonna 1967.Lokan tekojärvi yhdistyy Vuotson kanavalla Porttipahdan tekojärveen. Järven alle jäivät Korvasen, Rieston ja Mutenian kylät sekä lukuisat aavat, joista yksi oli Suomen ja Euroopan siihen saakka pinta-alaltaan suurin suo, Posoaapa.

Pielppajärven kirkolla oli ollut monta kertaa aikomus käydä, mutta aina oli tullut jotain. Useimmiten aika! Nyt lähdin kävelemään kohti kirkkoa mitä hienoimmassa kelissä. Vaikka muilla kohtaamilla ihmisillä olikin takkia päällä, niin itse tarkenin hyvin pelkällä t-paidalla. Lämmintä oli suunnilleen 17 astetta.


Polku kirkolle oli erittäin kivinen ja juurakkoinen. Hattua pitää nostaa muutamille kohtaamilleni iäkkäille kulkijoille. Jaksaisinpa minäkin sitten kun olen vanha.
 




Pielpajärvi oli aikaisemmin inarilaisten talvikylä, johon kokoonnuttiin markkinoille, kuuntelemaan kiertäviä saarnaajia ja hoitamaan kirkolliset toimitukset (vihkimiset, kasteet ja hautaansiunaamiset), mutta varsinaista kylää ei siellä koskaan ole ollut. Sinne tulivat myös verottajien edustajat keräämään vuotuiset veronsa. Pahimmillaan inarilaisten oli maksettava veroja kolmelle eri taholle: Tanskalle, Ruotsille ja Venäjälle. Ensimmäinen kirkko, Kuningatar Kristiinan kirkko, valmistui Pielpajärvelle vuosien 1646–1648 välillä. Kirkko lahosi paikoilleen ja uusi kirkko valmistui 1760.
Kirkkokentällä oli kirkkotupia, joissa väki asusti kirkolla käyntien ajan. 1800-luvun loppupuolella siellä oli myös pappila ja väentupa, talli ja navetta sekä muutama talo. Hautausmaata Pielpajärvellä ei ole koskaan ollut, koska vainajat haudattiin saariin (esimerkiksi Ukonsaaren vieressä sijaitsevalle Hautuumaasaarelle).
Kirkko säilyi käytössä 1800-luvun loppuun. Vuonna 1895 alettiin rakentaa uutta kirkkoa Juutuanjoen suuhun. Silloin Inarin kylään oli syntynyt pysyvää asutusta, ja kirkko haluttiin siirtää sinne. Pommitus tuhosi Inarin kirkon vuonna 1940. Sinä kesänä otettiin Pielpajärven erämaakirkko uudelleen käyttöön ja siellä vietettiin juhannuskirkkoa. Siitä lähtien Pielpajärvellä on vuosittain pidetty juhannusjumalanpalvelus.
Nykyisin Pielpajärven erämaakirkko on kesäisin suosittu vihkikirkko.
Joidenkin kertomusten mukaan lapsensa tappanut piika olisi haudannut lapsensa kellotornin perustuksiin, mutta mitään todisteita ei siitä löytynyt kirkkoa korjatessakaan 1960-luvulla. Väitetään kuitenkin, että levoton sielu joskus itkee kellotornissa yksikseen. Kellotornin keskuspuuta kiertää rakentajien siihen veistämä teksti, joka kuuluu: Herraa kiittäkööt kaikki, jotka elos on.
Nykyiseen asuunsa kirkko korjattiin vuoden 1846 tienoilla, jolloin myös korotettiin sakariston ovia, koska silloinen kappalainen J. W. Durchman valitti, että ei ollut omiaan lisäämään kirkkokansan hartautta, jos pappi sakastista tullessaan löi päänsä oven kamanaan ja hoippui puolipökerryksissä alttarille.

Kirkolta tultua suuntasin hieman erilaiselle kohteelle, nimittäin Kaksamajoen vankileirille. Autolta sai kävellä vielä hieman toista kilometriä leirille.






Leirin alueella oli maatuvia majoitusrakennuksia. Yhden tunnisti vielä jonkinlaiseksi keittiörakennukseksi ja saunasta oli jäljellä enään kiuas. En tiedä miksi mutta alueella oli hieman painostava tunnelma joten poistuin muutaman kuvan otettuani. 

Karigasniemeltä Norjaan suuntaa ajaessa on Lasarettmoen saksalaisen kenttäsairaalan rauniot. Kohteelle pääsee Lakselvan yli riippusiltaa pitkin.









Lasarettmoen oli yksi saksalaisten sodan ajan suurimmista kenttäsairaaloista siitä huolimatta, että aluetta ei koskaan saatu täysin valmiiksi. Sitä ylläpiti Saksan Punainen risti ja potilaina hoidettiin myös paikallisia asukkaita. Kun saksalaiset vetäytyivät alueelta vuonna 1945, he sytyttivät sairaalan palamaan ja räjäyttivät siitä osan. Alue jäi sellaiseksi kuin saksalaiset olivat sen jättäneet.

Tämän reissun sotahistorialliset kohteet jättivät minuun kovin moniulotteisen vaikutelman. Paljon on resursseja kulutettu siihen, että saataisiin joku toinen hengiltä ja omat suojattua. Mitä tälläkin resurssoinnilla olisi saatu aikaiseksi jos se olisi suunnattu aivan johonkin muuhun.

Loppumatka menikin sitten Norjalaista maisemaa ihaillessa.





Kuvat Kimmo

Tekstit Kimmo, Wikipedia, Retkipaikka,

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Pirkan pyöräily 2019

Kun tänne Tampereelle tulin työn myötä ja olen pitänyt tapana polkea ainakin kerran kesässä kotiin töistä, niin tämä 270 km tuntui hieman liian pitkältä. Mutta sitten huomasin tämän Pirkan pyöräilyn jossa poljetaan Näsijärven ympäri, kilometrejä siitä kertyy 134. Niinpä kalenteriin merkintä ja ilmottautumaan.

Tämä 42. Pirkan pyöräily on Suomen suurin pyöräilytapahtuma joka järjestetään vuosittain sunnuntaina kaksi viikkoa ennen juhannusta. Päämatkat, 217 km Pitkä Pirkka ja 134 km Klassikko kiertävät Näsijärven ympäri Suomen kauneimmaksi kutsutulla reitillä. Pirkan Pyhä 40 km ja Lilliputti 4 km tarjoavat elämyksiä ja haasteita vähemmän polkeneille, vauvasta vaariin. Tapahtuman järjestää Hämeen Liikunta ja Urheilu ry (HLU).
Pirkan Pyöräily on järjestetty vuodesta 1978 alkaen. Osanottajaennätys koettiin vuonna 1982, jolloin mukana oli lähes 4000 polkijaa. Nykyisin osanottajamäärä on vakiintunut yli kolmeen tuhanteen. Vuonna 2016 koettiin 2000-luvun ennätys, kun maalin saavutti peräti 3678 pyöräilijää.

Mitään pitempiä lenkkejä ei tullut poljettua, muutama 30km:n mittainen. Niinpä hieman jännitti, että kestääkö kunto ja takamus.

Pitkin viikkoa olin seurannut säätiedotusta ja milloin se näytti sadetta milloin ei sunnuntaipäivälle. Sunnuntai aamun koittaessa oli taivas harmaana.....ja satoi :( No eihän se auttanut muuta kuin lähteä kun kerran oli maksettukin.

Kahdeksan kilometriä kertyi siirtymistä Hakametsän hallille, missä "kilpailu"keskus sijaitsi. Lähtö viivästyi kun rantatunnelissa oli tapahtunut kolari. Mutta oli viivystymisestä hyötyäkin. Sade loppui ja aurinko alkoi paistaa. Siispä sadetakki laukkuun :)

Omaa lähtövuoroani odotellessa en voinut kuin ihmetellä sitä miksi suurella lähtönumerolla varustettujen piti odottaa lähtökarsinan edessä. Luuliko ne että näin pääsisivät nopeammin matkaan. Mutta lähtö tapahtui numerojärjestyksessä. Ja pääsin itsekin matkaan vuorollani.

Lähdössä oli varoiteltu rantatunnelin liukkautta, mutta ei se minusta kovin liukas ollut. Hyvät vauhdit sai kyllä tunneliin mentäessä alamäessä. Ja ylämäki olikin sitten vastassa tunnelista tullessa ulospäin.

Yllättävän joutuisasti matka vierähti, kun aina oli joku jonka kanssa pyöräillä. Toki aika moni meni minusta ohitse, jopa eräs nuori mies yksivaihteisella vanhalla mankelilla. Mutta keli suosi ja maisemat olivat mukavia katsella.

Hyvin sain voimani jaettua ja takamus kesti hyvin. ainoa mihin kävi oli niskat ja alaselkä. Järjestelyt olivat todella hyvät. Huoltopaikoilta löytyi juotavaa ja pientä purtavaa. Tänne ehkä pitää tulla ensi vuonnakin. Maalissa odotti maittava keitto sekä mitalli kaulaan. Mutta olipa siirtyminen tuskaa hallilta kämpälle. Kämpällä tuli 150 km täyteen pyörän selässä.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Hirviöitä viettämässä

Aurinko on juuri noussut ja valaisi Hammaskurun heiniköt. Auringon säteet saavat aikaan miljoonia heijastuksia jäisistä heinistä, niin kuin timantteja olisi koko heinikkö. Etsin hyviä kuvakulmia ja yhtäkkiä huomaan ylivuotisen hirvenvasan noin 50 metrin päässä. Sekin on huomannut minut ja yrittää selvittää mikä olen. Tuijottelemme toisiamme, kunnes vasa päättää etten ole uhka ja siirtyy syömään kuusentainta. Pitempi putki on rinkassa leirissä ja sitä juuri nyt tarvittaisiin. Lähden hiljaa taaksepäin ja yritän mahdollisimman nopeasti sekä hiljaisesti kiirehtiä leiripaikalle. Putken vaihto ja takaisin metsänreunaan. Vasa aterioi rauhallisesti edelleenkin ja yritän olla huomaamaton. Vähitellen se poistuu näköpiiristäni. Mahtava kohtaaminen ja aamu!

Kahden viikon loma kutistuikin vain viikoksi, joten kaikkea sitä mitä olin suunnitellut en voinutkaan tehdä. Samoin jonkinlainen flunssan poikanen sai oloni tuntumaan hieman sairaalta. Mutta pohjoiseen oli päästävä ja kun vielä rakas vaimonikin kannusti minua lähtemään, edes muutamaksi päiväksi, niin olihan se lähdettävä.

Sunnuntaina 16.9.2018 suuntasin autoni keulan kohti pohjoista ja vajaan yhdentoista tunnin ajomatkan päästä olin Saariselällä. Matkan aikana oli auringon paistaminen muuttunut vesisateeksi ja lämpötila matalammaksi. Olin vielä kahden vaiheilla siitä, että uskallanko lähteä kairaan tällaisella kunnolla. Päätin yöpyä lakanoiden välissä ja aamulla tehdä päätöksen.

Aamu oli viileähkö, kun nostin kamerarepun selkään ja lähdin kohti Iisakkipäätä. Noustessa hiki kihosi pintaan ja syke oli varmaan kolmatta sataa. Kuvailin tovin Iisakkipäällä, mutta keli oli harmaa ja näkyvyyttäkään ei ollut paljoa. Jatkoin merkityllä reitillä kävelyä. Muutamia pariskuntia oli myös tällä reitillä. Pelastin eräät naiset pulasta löytämällä heidän auton avaimet.
Jatkoin matkaa Prospektorin vanhalle kaivokselle. Kaivosyhtiö Prospektor perusti kultakaivoksen Luttojoen latvoille 1900-luvun alussa. Kullasta oli saatu viitteitä ja kaivosyhtiö uskoi Saariselän alueelta löytyvän kultaesiintymän. Kaivosta varten rakennettiin tie Sodankylästä Laanilaan ja myöhemmin tietä jatkettiin aina Petsamoon saakka. Kaivosyhtiön konttorista tuli Saariselän ensimmäinen rakennus ja myöhemmin se toimi vuosikymmenien ajan Laanilan kestikievarina, Kaivoksesta ei koskaan löydetty kultaa ja se lakkautettiin.

Prospektorin kaivos on vain kilometrin kävelymatkan päässä Laanilan Savottakahvilasta, missä on myös parkkipaikka. Saariselältä matkaa kertyy suuntaansa noin viisi kilometriä. Kaivoskuilun päälle on rakennettu pieni mökki, jonka sisältä pääsee näkemään vanhaan kaivoskuiluun. Pihalla on nähtävillä kaivostoiminnan jälkiä ja rekvisiittaa.

Kävin Laanilan Savottakahvilassa kahvilla ja palasin takaisin autolle. Tästä verryttely reissusta kertyi 13 km. Olo oli kutakuinkin hyvä, siispä päätin lähteä kairaan. Ivalon S-marketista ruokatarpeiden täydentäminen ja vastapäiseen Kultahippuun syömään. Eikö ollakaan, kun sain auton Kultahipun eteen parkkiin niin samaan aikaan oli Kultahippuun menossa myös Markku ja Tiina. Kyllä Suomi on pieni! Heidän kanssaan turinoidessaan menikin sitten tovi. Olipa mukava nähdä heitä.

Lähtöpaikalla sitten rinkan pakkaus ja suunta kohti Hammastunturia. Ajatukseni oli kävellä auringonlaskuun saakka ja sitten katsella leiripaikkaa. Pääsin lähtemään autolta hieman neljän jälkeen.

Aurinko oli alkanut paistaa ja mikäs se oli kävellä tällaisessa ympäristössä ilman sivistyksen aikaan saattamia ääniä.

Yksinään kävellessä sitä ajattelee kaikenlaista. Työasiat ei tosiaan tule mieleen, mutta kaikenlaisia muita ajatuksia kyllä. Päätarkoitus tällä reissulla oli käydä katsomassa vuonna 2015 laittamani Olavin muistolaattaa. Sitä että onko se paikallaan ja hiljentymään sekä muistelemaan hyvää kaveria. Ajomatkalla tuli jo monta mukavaa muistoa meidän reissuistamme. Nyt tässä kävelessä olisi Olavi todennut "On täällä pohjoisessa kyllä komiat maisemat!"




Aamu koitti raikkaana ja näköjään lämpötila oli käynyt pakkasen puolella. Teltan ulkopuoli oli aivan jäässä. Makuupussi oli kuitenkin toiminut hyvin ja olin saanut yön nukuttua hyvin. Aurinko kun nousi paljastaen säteilevän ympäristön, oli aivan pakko kierrellä ja kuvata ympäristöä. Siinä sitten ihmettelimme hirven kanssa toisiamme.
Matkalla kohti Hammastunturin huippua oli jokunen poroaita ylitettävänä. Useimmista pääsin melko vähällä vaivailla yli, mutta muutama kierrätti ennekuin pääsin niistä lävitse. Aamupäivä oli melko tuuleton ja se sai aikaan melkoisen hien, etenkin rinkan ja selän väliin. Rinkassa oli ehkä turhaakin tavaraa, kameravarustusta minulla oli nyt matkassa enemmän kuin aikaisemmilla reissuilla. Rinkan paino taisi olla siinä 18-22 kg.
Hammastunturin rinteeltä oli mahtavat näkymät kohti Ivalon joen kanjonia. Tämä reissu oli minulle kuudes täällä Hammaskairassa, joten melko tuttuja maisemat oli. Tuolla Vaskistunturin kupeessa meillä oli Mian kanssa leiri, kun taas tuon Kivipään kautta olimme Tanelin ja Olavin kautta tulleet. Tuossa oli leirimme Heikin ja Olavin kanssa yms.
Huipulta perinteinen kuva kohti Hammasjärveä. Tuuli kuitenkin sen verran, ettei huipulla kauaa viihtynyt. Onneksi Olavin muistolaatan kohdalla oli tyyntä ja vielä kun aurinko paistoi siihen, niin siinä oli hyvä pitää taukoa.
Rinnettä alaspäin tullessa nuoripari oli tulossa huipulle. Harvinaista täällä törmätä muihin ihmisiin, sillä tämä alue ei houkuttele massaa. Täällä ei ole merkittyjä reittejä ja autiotupiakin on vain muutama ja niiden sijainti on pikemminkin tämän alueen laidoilla.

Yritin taaskin paikallistaa vuoden 1999 leiripaikkaa, mutta eipä se sattunut silmään. Vielä joku kerta sen löydän. 2015 leiripaikan löysin helposti. Olin ottanut tavoitteeksi ehtiä tänään vielä takaisin autolle, joten paljoa aikaa ei auttanut hukata vaan oli laitettava töppöstä töppösen eteen.
Paras puuruska oli ehtinyt täällä mennä ja maaruskasta ei ollut oikein tietoakaan. Jaloissa alkoi pikkuhiljaa tuntua matkan rasitukset, taisi siellä muutama rakkokin olla. Aivan ideaalinen ei reitti valintani ollut. Helpommalla olisi päässyt lähempänä kurua. Autolle sain kuitenkin itseni piiskattua, vaikka jalkani olivat jo erimieltä.
Saariselältä vielä yöksi saunallinen huone missä olikin hyvä antaa lämmön helliä kiusattua kroppaa. Kävelyä tuli tämä reissun aikana sellaiset 50 km. Ajankohdan onnistuin säätämään kohdalle, sillä tämän viikon ainoat aurinkoiset päivät sattuivat olemaan silloin kun olin kairassa.

Jospa sitten seuraava Lapinreissu olisi ajan ja Mian kanssa!

Lähteet ww.inarisaariselka.fi
Kuvat Kimmo