Hammastunturi X

 

Tätä reissua en suunnitellut pitkään. Loman olin varannut viikoille 37 ja 38 ajatuksena lähteä jonnekkin pohjoiseen. Sitten havahduin että Olavin poismenosta on kulunut 10 vuotta, joten ajatukset suuntautui meidän kohteeseen Hammastunturille. Onhan Hammastunturin erämaa monipuolinen luonnoltaan ja kulttuuriltaan. 

Hammastunturin erämaa-alue sijaitsee Urho Kekkosen kansallispuiston ja Lemmenjoen kansallispuiston välisellä tunturi- ja metsäalueella. Hammaskairan ydinosan muodostaa Kehäpään, Hammastunturin ja Appistunturin ylänkö, jonka korkeimmat huiput nousevat yli 500 metriin. Erämaan alueella kulkee kuusen pohjoinen metsänraja, ja eteläosien kuusimetsät vaihtuvat pohjoisessa männiköiksi.

Hammastunturi on merkittävä erämaa-alue, jonka historiaan liittyy värikkäitä vaiheita viimeisen kahden vuosisadan ajalta. Ennen Inari-Pokka-tien rakentamista Hammastunturin ja Lemmenjoen alueet muodostivat yhden Suomen suurimmista tiettömistä kairoista. Alueeseen liittyy poronhoidon historiaa, suuren kultaryntäyksen vaiheita sekä myöhemmin tientekoa ja asutushistoriaa. Kultaryntäyksen aikaan Ivalojoen Kultala oli suuri kyläkeskus satoine asukkaineen. Kullankaivajia oli yhtä paljon kuin muita inarilaisia yhteensä.

13.9 klo 10:40 lähdin ajamaan kohti pohjoista. Kuopiossa Matkuksen kauppakeskuksessa suoritin hankintoja ja pidin ruokatauon. Paltamossa kävin moikkaamassa Libanonin aikaista kaveria Villeä. Yösijan löytyi mukavasta B&B Aittorannasta Puolangalta. Hyvien yöunien sekä loistavan aamiaisen jälkeen matka jatkui. Puoli neljän maissa olin Ivalossa. Kaupasta vielä viimeiset hankinnat, ruokailu ja sitten lähtöpaikalle.

Autolta pääsin liikkeelle 17:40. Alkuun taival oli metsäautotietä. Ensimmäinen joki Onsajoki tuli vastaan ja tietenkin sitä ensimmäisten ylitysten kanssa on varovainen joten aikaa kului etsiessä ylityspaikkaa. Vedet ovat selkeästi korkeammalla mitä aikaisemmilla reissuilla on ollut. Pikkuhiljaa tie muuttui mönkijäuraksi, jota pitkin matka joutui nopeasti.

Hammasjoen ylitys kävelytti joen vartta, kun laiskuuttani en viitsinyt ottaa kenkiä jalasta. No lopulta ne oli otettava ja kahlattava ylitse. Kyllä oli raikasta!

Mietin jatkavani matkaa Ritakosken autiotuvalle saakka, toki loppumatka menisi pimeällä. Totesin kuitenkin tämän olevan turhan "vaarallista" ja etsiväni leiripaikan jostain Nuovakkajoen tietämiltä. Nuovakkajoen ylityksessä olin liian hätäinen ja toinen kenkä hieman imaisi vettä. Ei kuitenkaan niin paljoa, että heti olisi pitänyt kuivailla. Sopiva leiripaikka löytyi Nuovakkajoen varrelta ilta kahdeksan maissa. Alkoikin olla korkea aika, kun hämärä alkoi tulla.

Yö oli varsin raikas. Teltta oli aivan huurussa ja housujen kastuneet lahkeet olivat aivan jäässä. Aamupalaksi puuroa, leipää ja kahvia. Hieman meinasi kylmä tulla aamupalaa tehdessä.

Yhdeksän maissa oli leiri purettu ja matka jatkui kohti Ritakosken kultalaa Ivalojoen vartta myöten. Aurinko paistoi ja maasto oli loistavaa kävellä. Ja kulkiessa sopivasti lämpeni.

Höyrykoneen lähellä tuli ensimmäiset merkit kullan kaivuusta vastaan. Muutama avoin kaivoiskuilu johon olisi ollut paha pudota pimeällä.

Ritakosken kultahistoria alkaa vuodesta 1868, jolloin senaatin kultaretkikunta ulotti matkansa sinne löytäessään kullan merkit Nulkkamukasta Louhiojan yläpuolelta. Kultaryntäyksen syttyessä 1870 kukaan ei tehnyt valtausta Ritakoskelle, mutta jo seuraavana vuonna alueesta riitelivät pietarilainen ”lappeenrantalaisen kauppiaan poika” Feodor Oesterreich, Kyrön kylän talonpojat ja kauppias Goveniuksen ja Frans Björklundin yhtiö. Vain kyröläiset jäivät ilman valtausta. Maanmittausoppilas John Albert Piponius ja nimismies Zenofon Nordling löysivät kilokaupalla kultaa Ritakosken alapuolelle laskevan Palsinojan alajuoksulta 1871 – 1874.

Palsinojan yläpuolella Ivalojokeen laskevan pienen puron Ritaojan varrelle syntyi 1902 Prospektor Oy:n yhdeksän valtausta. Yhtiöllä oli kaiken kaikkiaan yli 500 valtausta ja se ehti lyhyen toimintansa aikana tutkia niistä vain pienen osan. Inarilaiset Niilo Kyrö, Juho Kangasniemi, Frans Riestola, J.K. Enblom ja August Puhakka kaivoivat kultaa Ritakosken ympäristössä 1800-luvun lopulla ja uuden vuosisadan alussa.

Lapin kullankaivun keskuspaikaksi Ritakoski kasvoi 1910-luvulla, jolloin Heikki Kivekäs teki sinne kymmeniä valtauksia sekä omalla nimellään että yhteisyrityksenä Klondikessa rikastuneiden Joutsenten kanssa. Kivekäs suunnitteli maantietä Toloseen, hankki paikalle koneita ja laitteita, perusti höyrysahan ja rakensi kosken rannalle kämpän, tallin, navetan, saunan, pajoja, useita huoltorakennuksia ja kaivostupia.

Kivekäs myi valtauksensa ja omaisuutensa helsinkiläiselle tilanomistaja Nestor Toivoselle lokakuussa 1920. Tuusulasta lähtöisin ollut Kaarlo Sjöblom alias Charles Hill tutki alueen kultapitoisuutta hankkien Englannista tehokkaat kaivosporat ja laboratoriolaitteet.. Hän oli paennut Venäjän laittomia kutsuntoja Amerikkaan 1900-luvun alussa, työskennellyt Seattlen lähellä hiilikaivoksilla, Alaskan Nomen kultakentillä ja 1916 Nolanin ja Coldfootin alueella, jossa hän omisti kolme kultakaivosta.

Hill palasi Suomeen marraskuussa 1919 ja matkusti välittömästi espanjantaudin riivaamaan Lappiin tutkimaan ja kuvaamaan kullankaivupaikkoja. Hänen elämänsä päättyi huhtikuun lopulla 1921, kun jää petti hänen ratsuhevosensa alla Ivalojoella Törmäsen kylän kohdalla. Hän ehti tehdä yli 300 koeporausta Ritakosken ympäristössä.

Ivalojoki Oy osti Nestor Toivosen valtaukset ja omaisuuden vuonna 1924 jatkaen Kivekkään ja Hillin kaivutöitä. Seuraavalla vuosikymmenellä Ritakoskea keskuspaikkanaan piti Luttojoen Kulta Oy, joka oli ruotsalaisen Boliden yhtymän omistama. Kerrotaan, että näissä kultayhtiöissä oli enimmillään töissä jopa 60 miestä.

Ritakosken alueella ei ole ollut pitkäaikaisia valtauksia tai kaivospiirejä viime vuosikymmeninä. Niinpä vanhat kaivumontut ovat saaneet rauhassa kasvaa umpeen ja koneet ruostua rantapöheiköissä. Mittavia kaivujälkiä ja syviä kaivoskuiluja Ritakosken kämpän yläpuolella, Ritasuvannon rannalla ja Palsinojan suussa.

Insinööri Toivo Liljeqvistin vuonna 1954 Tolosessa rakentama ja Ritakosken yläpuolisessa suvannossa hetken työskennellyt valtava imuruoppaaja-kullankaivukone on pelastettu lahoamasta Kultamuseon toimesta. Tämä jättiläisrumilus lienee viimeinen lenkki Wille Hallin käynnistämässä epäonnisten kaivuyritysten raskaassa sarjassa.

Ritakoskella pystytin teltan kuivumaan pihamaalle ja lounaan tein autiotuvan kaasulla. Kiertelin paikkaa ja mietiskelin minkälaista elämä oli täällä ollut 1900 luvun alkupuolella. Telttasaunan runkokin oli samalla paikalla kuin 2008, mutta nyt ei vielä tehnyt saunaan mieli.

Ritakosken yläpuolella on kahlaamo, josta pääsisi Ivalojoen ylitse. Autiotuvan vieraskirjassa olikin kirjoituksia muutaman päivän takaa ylityksestä. Minulla oli käynyt mielessä, että kahlaisin tästä toiselle puolelle ja jatkaisin sieltä kohti Ivalojoen kultalaa. Mutta katsellessa virtaa tulin toisiin aatoksiin, olinhan yksin ja jos jotain kävisi.

Alun perin minulla ei ollut mietitty kuin raaka suunnitelma kiertää Ivalojoen kautta Hammastunturille ja suunnitella reitti tilanteen sekä mielen mukaisesti. Niinpä karttaa katselessa päätin lähteä kohti Mustanpirtinojaa, missä meillä oli leiri 2008.

Alkuun jatkoin matkaa joen vartta pitkin, mutta sitten aloin nousta ylemmäksi. Ivalojoki kulkee kanjonissa ja tämän tulin taas huomaamaan, kun kiipesin rinnettä ylöspäin. Aurinko paistoi vielä suoraan takaapäin, niin siinä muutama litra taas hikeä vuodatettiin.

Hiiri-Matin jängän eteläpuolella kulkiessani havaitsin taivaalla maakotkan. Se liitteli kierroksia tehden käyttäen hyväksi ilmavirtauksia. On se vaan iso lintu!

Vaskisjoki kulkee myös kanjonissa, onneksi paljon pienemmässä kuin Ivalojoki. Vaikka sitä luulisi, että alaspäin on helpompi mennä, niin rinkan kanssa siinäkin on aika työ. Ja huomaa sen myös polvissa! Illalla oli jääneet makkarat paistamatta, joten Vaskisjoelle saavuttua olikin hyvä aika tehdä tulet.

Vaskisjoen vartta nousin kohti pohjoista katsellen ylitys kohtaa. Reitti suunnitelma muutoshan siinä kävellessä syntyi. Eihän minun ollut mikään pakko mennä sinne Mustanpirtinojalle.

Pari kilometriä kuljettua tuli hyvä ylityskohta ja aloin etsiä leiripaikkaa Vaskijoen länsipuolelta. Kuuden maissa oli leiri pystyssä.

Ennen lähtöä oli katsellut säätiedotusta ja lauantaille oli luvattu sateita, joten virittelin erätoverin lisäsuojaksi, olisihan siinä mukavampi kokata aamupalaa. Yöllä sitten alkoikin satamaan. Minulla ei ollut mikään kiire herätä, joten makoilin ja kuuntelin sateen ropinaa aamulla.  Yö olikin ollut selkeästi lämpöisempi kuin edellis-yö.

Yhdeksän aikaa oli sataminen loppunut ja nousin ylös. Aamupalaa tehdessä pieniä kuuroja satoi, mutta katoksen alla oli mukava puuhastella.

Liikkeelle lähtiessä mietin, laitanko sadevaatteita päälle. Päädyin kompromissiin, kalvotakki päälle sadehousut vielä reppuun. Huomasin että, säärystimet olisi ollut nyt paikallaan. Lahkeet kastuivat märässä aluskasvillisuudessa.

Aamulla oli vasenta jalkaa hieman alkanut vihlomaan. Ajattelin sen johtuneet aamu kankeudesta ja helpottuvan kunhan kävelen jokun matkaa. Helpottihan se ja en enään kiinnittänyt siihen huomiota. Nuovakkajoen yläjuoksulla pitämäni lounastauon jälkeen jalkaa alkoi sitten koskemaan tosissaan. Tämä pisti minut miettimään suunnitelman muutosta. Olin jo mielessäni lounaan aikana miettinyt mitä otan pikkureppuun, kun kiipeän edessäni olevan Hammastunturin laelle. Mutta nyt katsoin paremmaksi lähteä suorinta tietä kohti autoa. Onneksi Hammastunturin erotuspaikalta kulkee mönkijäura, jota pitkin pystyn menemään. Burana alkoi vaikuttamaan ja sain pidettyä hyvää vauhtia.

Nuovakkapään rinteellä vielä pieni tauko ja erämaan ihastelua. Tein päätöksen Hammastunturin juurella 13:50 ja autolla olin 18:50. Matkaan sisältyi pari lyhyttä taukoa. Ihan hyvä suoritus kipeällä jalalla kävellä 15 km.

Matkaa tuli kuljettua 43 km. Kultahipusta löytyi onneksi vapaa huone ja pääsi pesulle sekä syömään. Reissusta tuli aiottua lyhyempi, mutta antoisa se oli kuitenkin.

Kursivoidut tekstit lähde: Luontoon.fi ja Kultahippu.fi. Mustavalkoinen kuva Kultahippu.fi.

Kimmo

2023 Itä-Suomen kierros

Vettä satoi kun lähdin kotoa polkemaan kohti Mikkelin matkakeskusta. Kaipa sitä pitää omata jonkunlaista mielenvikaisuutta kun saa itsensä liikkeelle polkupyörällä tälläiseen keliin. Sai sitä itseä piiskata että pääsi lähtemään.

Olin suunnitellut polkupyörä retkeä lomani ensimmäiselle viikolle. Vaimokin oli vielä töissä, joten parempi lähteä reissuun. Olin tehnyt alustavan suunnitelman ja sen mukaisesti lähdin juhannussunnuntaina 25.6 junalla, pyörän kanssa Mikkelistä Kuopioon. Matkalle tuli hintaa hieman yli 20€, jota pidän melko edullisena. Junan pyöräpaikalla ei ollut muita pyöriä, niin laukutkin mahtui olemaan kiinni pyörässä.

Keli oli Kuopiossa onneksi poutainen. Satamassa nauttiessani jäätelöä satoi vain muutama pisara, sain aloittaa varsinaisen reissun ilman sadevarustusta. 

Pyöräilin Saaristokaupungin kautta ihastellen silloilta avautuvia järvimaisemia. Massaa oli sen verran että, alamäessä mentiin kevyesti sähköpolkupyörien ohi. No toki ylämäessä ne menivät sitten hurahtamalla ohi. Varusteita minulla oli mukana ehkä liikaakin. Takana oli painoa n. 16 kg ja edessä 12 kg. Tähän vielä laskee pyörän painon 14kg sekä kuljettajan niin onhan siinä melkein 150kg siirrettävänä lihasvoimin. Tasaisella tuo ei vielä ole paha, mutta ne ylämäet...

Kävin syömässä Matkuksessa Juustoportilla. Tein väärän valinnan ja otin pastaa. Se sitten kostautui myöhemmin, kun piti käydä tyhjentämässä. 

Puutossalmella lossilla yli ja kohti Vehmersalmea.

Vehmersalmen sillalla olin kahdeksan maissa ja jo jonkun aikaa olin silmäillyt leiripaikka. Hyvä leiripaikka löytyikin ja ei kauaa kestänyt kun teltta oli pystyssä, mies nukkumassa.

Nukuin hyvin yön, vaikka linnut pitikin melko mekkalaa. Oli mukava kömpiä teltasta hienoon aamuun. Tyyni, aurinkoinen ja lämmin aamu.

Aamupalakin maistui hyvin näin hienossa ympäristössä. Aamupalan jälkeen olikin kiva käydä aamu-uinnilla ja siitä virkistäytyen jatkaa matkaa.

Vehmersalmelta eteenpäin reitti oli täydellistä silmän iloa. Tie mutkitteli salmien, saarien kautta ja kilometrit kertyi kuin itsestään.

Mustinlahden tienoilla asfalttitie päättyi ja alkoi soratie. Tie oli melko hyvässä kunnossa, joten se ei matkaa hidastanut.

Tauolla Ruukinkylä kohdalla sain tietopläjäyksen paikan historiasta vanhemmalta pariskunnalta. Taukokin venyi kuunnellessa.

Historiallisissa asiakirjoissa on mainintana Warisen Taiffwal (1554), waris taifuall (1620-luku, nimi viittaa viljelykseen), Waristaifwal (1666, viittaa kylään). Varistaipale oli alkujaan veneen vetotaival, jota kuljettiin, kun siirryttiin Varisvedeltä Varislammelle ja edelleen Juojärvelle. Ilmeisesti ensin on käytetty nimeä Varisvesi ja Varislampi ja niiden mukaan nimetty Varistaipale. Sana taipale (taival) tarkoitti kahden veden välistä kangasta. Vari puolestaan viittaa siihen, että taival oli hikinen (vari=hiki). Varis-nimisen linnun kanssa nimellä ei ole tekemistä.

Nyttemmin kylä tunnetaan Varistaipaleen kanavasta, joka on Suomen korkein ja on korkeuseronsa vuoksi nelisulkuinen kanava. Se rakennettiin vuosina 1911–1913 aiempaan puronuomaan. Yhdessä Taivallahden kanavan kanssa se yhdistää Varisveden Juojärveen. Kanavan pituus on 1 100 metriä ja pudotuskorkeutta sen suluilla on 13-14,5 metriä veden korkeudesta riippuen. Varistaipaleen kanava on Suomen korkein ja ainoa nelisulkuinen kanava.

Valitettavasti kanavamuseo oli kiinni. 

Viimeinen etappi ennen Valamoa oli hikinen. 120m:n nousu otti koville. Ja tuo ei ollut ainoa nousu. Joten jalkani iloitsivat kun saavuin Valamoon. Oli mukava päästä suihkuun ja siitä herkullisen päivälliselle.

Perimätiedon mukaan Valamon luostari on perustettu 1100-luvulla, viimeistään 1300-luvulla. Sen perustajaisinä kunnioitetaan kahta Valamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolaista.

Luostarin pitkään historiaan mahtuu sekä voimakkaan kasvun että vaikeiden koettelemusten leimaamia ajanjaksoja. Ensimmäinen todellinen kukoistusvaihe ajoittuu 1500–luvun loppupuolelle. 1600-luvun alussa luostari tuhottiin puolestaan niin perusteellisesti, ettei Valamossa ollut luostaritoimintaa yli sataan vuoteen.

Luostarin uusi nousu alkoi Pietari Suuren vuonna 1716 antamasta määräyksestä rakentaa Valamo uudelleen. 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun luostarissa elettiinkin varsinaista kulta-aikaa sekä hengellisesti että aineellisesti: rakennustyöt käynnistänyt igumeni Nasari ja hänen työtään jatkanut igumeni Damaskin loivat Valamosta todellisen suurluostarin, jonka pääluostaria ympäröi kaksitoista skiittaa eli sivuluostaria. Maatalouden varassa elävässä luostarissa toimi myös monia käsityöverstaita ja kuuliaisuustehtävissä ahkeroivan veljestön hengellinen elämä kukoisti perinteisen ohjaajavanhusjärjestelmän tukemana. Runsaslukuisimmillaan veljestö oli vuonna 1913, jolloin siihen kuului peräti 359 munkkia ja 562 noviisia.

Ensimmäinen ja toinen maailmansota vaikuttivat kuitenkin dramaattisesti luostarin vaiheisiin. Suomen ortodoksisen kirkon alaisuudessa toiminut luostari evakuoitiin helmikuussa 1940 ja noin 200-henkinen veljestö löysi uuden kodin Heinäveden Papinniemestä.

Seuraavina vuosikymmeninä luostarin jatkuvuus oli uhattuna veljestön ikääntyessä ja harventuessa vääjäämättömästi. 1970-luku osoittautui kuitenkin luostarin uuden kasvun alkusoitoksi. Luostarinmäelle rakennettiin uusi kivikirkko ja veljestöön alkoi saapua uusia kilvoittelijoita. Myös luostarin pääelinkeino muuttui matkailun lisääntyessä. Tänään luostari on noin kymmenhenkisen veljestön kilvoittelupaikka, Suomen merkittävin ortodoksisen kulttuurin keskus ja suosittu matkailukohde.

Aamu koitti harmaampana kuin edellinen aamu. Maittavan ja runsaan aamupalan jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa. Illalla olin tehnyt oman kuntoni huomioon ottaen reitti muutoksen ja päätin suunnata kohtia kohti. 

Varkauden ja Joensuun välinen valtatie 23 on melko kapea pyöräillä ja liikennettäkin on. Muutaman kerran ohittajat meni turhan läheltä ja turhan kovaa. Ennen Karvion kanavaa oli tietyömaa joka rytmitti liikennettä, tämän vaikutus ulottuikin yllättävän pitkälle ja se helpotti ennakointia kun liikenne tuli ryppäissä.

Monta kertaa ohi mennessä on sattunut silmiini Varkaudessa mekaanisen musiikin museon opasteet, mutta koskaan ei ole ollut aikaa siellä käydä. Nyt pyörähdin sinne ja suosittelen siellä käymistä. Siellä menikin aikaa toista tuntia kuunnellessa esitystä.

Reissun viimeisen yön vietin Jokirannan leirintäalueella Joroisissa.

Joroisista Juvalle oli kyllä reissun yksitoikkoisin pätkä. Ja liikenne, etenkin rekkaliikenne oli voimakasta. Onneksi tällä tiellä oli sentään kunnon piennar. Ja onneksi ei ollut vastatuulta noilla pitkillä suorilla!

Juvalta Mikkeliin olikin sitten mukava polkea. Hidasliikenne oli ohjattu "vanhalle" tielle. Muuta liikennettä ei juuri ollut ja tie oli hyvä. 

Kaiken kaikkiaan kertyi n. 300km ja nousumetrejä 2300m.