torstai 11. kesäkuuta 2015

Tanskalais-ruotsalainen pihakoira kairassa

Tämä matka oli henkisesti paljon rankempi kuin fyysisesti. Matkan tarkoitus oli viedä Olavin muistolaatta paikalleen. Se toteutuikin,mutta yksinään kun kulkee, niin ajatukset pyrkivät ehkä tästä johtuen ajautumaan liiankin surulliseksi. Olavin poismenosta on kulunut puolitoista vuotta ja nyt vielä kevällä poistui isäni keskuudestamme. Päässäni liikkui monta surullista asiaa vaelluksen aikana, olinhan kävellyt näillä selkosilla Olavin kanssa ensimmäisen kerran jo kuusitoista vuotta sitten! Mutta oli siellä paljon mukaviakin mustoja!

Mukaan piti lähteä alustavasti tyttäreni Kreetta, Kaisla ja poikani Taneli. Mutta heille sattui tähän samaan ajankohtaan muita menoja, joten suunnittelin jo reissusta luopumistakin. Heikkiä kysyin mukaan liian myöhään, että hän olisi saanut ajankohdan järjestymään. Vaimon kannustuksesta, lähdin sitten koiramme Kassu mukana kohti pohjoista.

Hieman jännitti miten Kassu osaa olla näinkin pitkän matkan autossa. Kassulla on ikää vasta 10 kuukautta, eikä pitkiä automatkoja ole vielä tehty. Todella hyvin Kassu jaksoi, nukkui kyllä melkein koko matkan vierelläni etupenkillä. Välillä nousi istumaan katsomaan, että missä sitä mennään. Ja kun kävin syömässä Kassu odotti hienosti autossa.

Kävin syömässä pizzan Ivalossa Anjan pizzassa ennenkuin ajoimme Kuppisvaarantietä lähtöpaikallemme. Rinkka olikin melkein valmiiksi pakattu jo kotona, ei tarvinnut kuin ruuat lisätä. Siliäselän kuvetta pääsimme kiipeämään kahdeksan aikaan illalla. Keli oli aurinkoinen, mutta tuulinen. Lämpötila oli ehkä noin 13 astetta. Ei kovin lämmintä, mutta eipä ollut hyttysiäkään vielä!


Kassu oli alussa hihnassa, mutta kun nousimme puurajan yläpuolelle päästin sen vapaaksi. Voi sitä riemua! Ei meinannut koira nahoissaan pysyä. Hyvin Kassu totteli komentoja, joten tulin liiankin luottavaiseksi sen suhteen niinkuin seuraavana päivänä totesin.


Saavuimme Onsajoen varteen kymmenen maissa ja teltalle löytyi oiva paikka nopeasti. Päivällisen nauttiminen, aurinkoisesta illasta myöskin ja nukkumaan.


Yöllä meillä molemmilla oli kylmä ja aamuyöstä otinkin Kassun samaan makuupussiin. Loppuyön sai Kassu ainakin nukuttua. Heräsimme siinä yhdeksän aikaan. Kassulle ei aamupala meinannut maistua. Leirimme läheltä kulki muutama poro ja niitä Kassu tyytyi katselemaan leiristä käsin.

Puoli yhdentoista aikoihin lähdimme jatkamaan matkaa. Nousimme kohti Korkianokkaa ja Kassu eteni vapaana. Se pääsi pienen kumpareen toiselle puolelle ja sielä kohtasi poron. Huudoistani ei ollut mitään hyötyä. Minulta meni hieman aikaa että sain rinkan selästäni ja koiran perään. Sitä vaan ei näkynyt enään missään. Kävelin muutaman kilometrin päähän huudellen samalla, mutta koirasta ei havaintoa. Palasin rinkkani luokse ja mietin mitä teen. Näin jo mielessäni poromiehen ampuvan Kassun tai kotkan saavan sen saaliksi. Eihän se vapaana olisi saanut olla. Juuri kun soitin kotia ilmoittaakseni asiasta, niin sieltähän se saapui jälkiämme myöten paikalle. Oli vissiin kiertänyt aika lenkin. Iso kivi vierähti kyllä sydämmeni päältä silloin.


No olihan tämä opetukseksi, koira olikin sitten tästälähtien kiinni. Tämä episodi sai aikaan sen, että syntyi pieni suunnistusvirhe. Kiersimme Korkianokan pohjoispuolelta, vaikka alustavasti meidän piti kulkea eteläpuolta pitkin. Eihän tuosta nyt paljon lisämatkaa tullut.


Etenimme tunturilinjaa pitkin kohti Hammastunturia. Kahvit keitin eräällä purolla. Sen verran oli viileää, että taukojen ajaksi piti Kassulle pukea lämmintä ylle. Tällä uudella keittimellä Jetboil Zip:llä vesi kiehui nopeasti ja kevyt se on rinkassa.


Laskeuduimme loivasti Paskaluottuman rinnettä kohti Hammastunturia. Vastaantullut poroaita vei hieman aikaa kun piti aitaa pitkin lähteä kohti etelää etsien alituskohtaa. Etsiessämme alituskohtaa löysimme kuolleen poronvasan. Ulkoisesti ei kuolinsyytä näkynyt. Korvat oli poloiselta jo syöty. Kun olimme selviytyneet aidasta, niin eikö hetken perästä ollut toinenkin aita.


Kävelimme katsastamaan Hammastunturin tuvan varmuuden vuoksi. Jospa se olisi siinä kunnossa, että siinä viitsisi yöpyä. Tupa löytyi, mutta kunto oli sitä luokkaa että päätin yöpyä teltassa. Hätä majoitteena tupa menee vielä täysin.

Palasimme jälkiämme myöten purolle, josta löytyikin mainio telttapaikka. Päivällisen valmistus ja syönti. Tarvittavat varusteet pieneen reppuun ja kohti huippua. Noustessamme kohti huippua alkoi aurinko paistella ja tuulikin oli lievästi tyyntynyt. Huipulta oli mahtavat maisemat.


Perinteisen kuvan otto. Tällä paikalla on otettu kuvat 1999, 2004 ja 2008. Etsittyäni tuulensuojan soitin kotia. Alkoi jo ikävä painaa. Kuunteleehan tuo koira, muttei vastaa.


Leiriimme päästyämme olikin sitten vuorossa nuotionteko ja makkarat. Nyt ei onneksi tarvinnut syödä makkaraa vesisateessa, niinkuin Kreetan kanssa Tsarmilla.

Yö oli hieman lämpimämpi kuin edellinen. Aamupala ei Kassulle maistunut, niinkuin ei ollut edellis iltainen päivällinenkin. Tästä huolissani päätin lähteä takaisin kohti autoa.


Nousimme loivasti Paskaluottuman rinnettä kohti Jurpuojaa. Tulimmekin aika kovalla vauhdilla. Jurpuojalla nautin lounaan, Kassulle ei maistunut. Lounaan jälkeen sitten kiipeäminen jatkui ja ylitimme harjanteen Korkianokan eteläpuolelta. Tästä oli nopeata kävellä tunturiylänkö kohti autoa.

Autolle päästyämme Kassu kävi samantien paikalleen nukkumaan. Oli se väsynyt. Eikä ihme olimmehan kävelleet yli 32 kilometriä. Itse vaihdoin vaatteet ja pakkasin varusteemme autoon. Kotona olimmekin sitten klo neljältä aamuyöstä.

2 kommenttia:

  1. Kävin maisemissa 4.9.2016 ja kiinnitin huomioni siellä laen lipan alla tuohon Olavin muistolaattaan. Komea on muistolaatan paikka. Paljon siinä tunturin rinteessä tuli funtsittua elämää ja olemista, kun näki itseään nuoremman ihmisen laatan maisemassa. Kauniisti olitte toteuttaneet sen laatan. Suorastaan nätisti.... puhuttelee varmaan muitakin tuo lipanalus.

    t. Elton

    VastaaPoista