maanantai 9. syyskuuta 2019

2019 käymättömien kohteiden paikkaamista


Aikaisemmin kun ole ollut reissussa pohjoisessa, on paljon paikkoja jäänyt käymättä ajanpuutteen tai muusta syystä. Nyt kun suunnittelin matkaa, tuli mieleen kierrellä näissä paikoissa mitkä ovat jääneet väliin. Toki hieman myöskin sotahistoriaa sotkien väliin.


Ensimmäisenä kohteena minulla oli löytää isoäidin isän kotipaikka Ilomantsissa. Kyseinen tila oli ollut suvun hallussa 1795 - 1890. Olin jo aikaisemmin käynyt paikkakunnalla, mutta onnistumatta löytää tilaa. Talven aikana harrastin salapoliisin työtä, ja sain vanhojen karttojen sekä asiakirjojen myötä hyvän paikannuksen.
Tila oli ollut hylättynä jonkin aikaan ja kasvusto rehotti. Tietä/polkuakaan ei meinannut löytää kasvuston seasta, mutta nokkosia uhmaten tunkeuduin pihapiiriin.
Itse pirtistä ei ollut jäljellä kuin uuninrauniot, mutta pihapiirissä oli vielä pystyssä varastorakennus sekä navetta. Siinä rakennuksia tutkiessa ja pihapiiriä katsellessa mietin millaista täälläkin oli asua.
Lapsia eniten oli ollut Mikillä 1730-1804, kaikkiaan yhdeksän joten ahdasta siellä oli ollut nyky mittapuun mukaan.


Kuoskussa pysähdyin hiljentymään 3.9.1941 tapahtuneen partisaani-iskun uhrien muistomerkille.

Savukoskella kiersin Sarvilammen asemat. Mukava reilun kilometrin pituinen kierros jaloitella autolla ajamisen oheen.

Savukosken länsipuolelta löytyi seuraava kohde, Saunakankaan varuskunta-alue. Alueella oli paljon rakennusten perustoja Kemijoen rannalla.

Saunakankaan varuskunta-alueen rakentaminen aloitettiin välirauhan aikana vuonna 1940. Varuskuntien perustaminen liittyi Pohjois-Suomen puolustuksen vahvistamiseen talvisodan jälkeen. Ennen jatkosodan syttymistä alueelle oli saatu valmiiksi yli 60 majoitus-, koulutus- ja huoltorakennusta. Alueella koulutettiin 12. Prikaatin sotilaita välirauhan aikaan, mutta jatkosodan syttyessä alue jäi vähemmälle käytölle. Partisaani-iskujen torjumiseksi perustettiin loppuvuonna 1942 Saunakankaan kasarmialueelle erityinen partisaanien torjuntaosasto Erillinen osasto Sau (Er.Os. Sau). Sen tehtävä oli suojata armeijakunnan pohjoissivustaa, suorittaa tiedustelua ja suojata alueella asuvia siviilejä vihollisilta. Osasto Saun toiminta jatkui alueella aina jatkosodan päättymiseen saakka. Lapin sodan taisteluiden mukana osasto siirtyi lännemmäksi. Saksalaiset polttivat varuskunnan vetäytyessään alueelta. Alueella sijaitsee Osasto Saun muistomerkki.

Seuraava kohde Ala-Ponkun talo eli Moskun talo olikin sitten Lokan tekoaltaan itäpuolella. Matkaa yhteen suuntaa tulisi kuusikymmentä kilometriä, osa hiekkatietä. Mutta oli kyllä käymisen arvoinen paikka.


Ala-Ponkun asuinkenttä Sompion kolliskairassa, Lokan tekojärven koilliskulmassa on yksi harvoja säilyneitä tiloja, joita rakennettiin Luiro-joen ylimpien latvahaarojen varrelle 1800-1900-lukujen vaihteessa. Tilakokonaisuus on hyvä esimerkki aikaisemmin tyypillisestä Sompion Lapin erämaatalosta. Porosaamelainen Matti Ponku rakennutti hirsisen päärakennuksen vuonna 1908. Pari vuotta myöhemmin, vuonna 1911, tilan osti legendaarinen erämies ja seikkailija Aleksanteri Hihnavaara, joka tunnettiin nimellä Mosku. Pihapiiri käsittää nykyisellään päärakennuksen, navetan, aitan, saunan, kaksi vinttikaivoa ja ladon. Koko kenttää ympäröi isoista, pyöreistä hirsistä harvaan salvottu perkka-aita.
Nattaset näkyivät hyvin Lokan toiselta puolelta.

Lokan tekojärvi (216 neliökilometriä) on yksi Euroopan suurimmista tekojärvistä ja sijaitsee Luiron yläjuoksulla Sodankylän pohjoisosissa. Varastoallas on rakennettu säätelemään Kemijoen voimalaitoksille tarvittavaa vesimäärää. Tekojärven vierellä sijaitsee Lokan kylä. Järven täyttö aloitettiin vuonna 1967.Lokan tekojärvi yhdistyy Vuotson kanavalla Porttipahdan tekojärveen. Järven alle jäivät Korvasen, Rieston ja Mutenian kylät sekä lukuisat aavat, joista yksi oli Suomen ja Euroopan siihen saakka pinta-alaltaan suurin suo, Posoaapa.

Pielppajärven kirkolla oli ollut monta kertaa aikomus käydä, mutta aina oli tullut jotain. Useimmiten aika! Nyt lähdin kävelemään kohti kirkkoa mitä hienoimmassa kelissä. Vaikka muilla kohtaamilla ihmisillä olikin takkia päällä, niin itse tarkenin hyvin pelkällä t-paidalla. Lämmintä oli suunnilleen 17 astetta.


Polku kirkolle oli erittäin kivinen ja juurakkoinen. Hattua pitää nostaa muutamille kohtaamilleni iäkkäille kulkijoille. Jaksaisinpa minäkin sitten kun olen vanha.
 




Pielpajärvi oli aikaisemmin inarilaisten talvikylä, johon kokoonnuttiin markkinoille, kuuntelemaan kiertäviä saarnaajia ja hoitamaan kirkolliset toimitukset (vihkimiset, kasteet ja hautaansiunaamiset), mutta varsinaista kylää ei siellä koskaan ole ollut. Sinne tulivat myös verottajien edustajat keräämään vuotuiset veronsa. Pahimmillaan inarilaisten oli maksettava veroja kolmelle eri taholle: Tanskalle, Ruotsille ja Venäjälle. Ensimmäinen kirkko, Kuningatar Kristiinan kirkko, valmistui Pielpajärvelle vuosien 1646–1648 välillä. Kirkko lahosi paikoilleen ja uusi kirkko valmistui 1760.
Kirkkokentällä oli kirkkotupia, joissa väki asusti kirkolla käyntien ajan. 1800-luvun loppupuolella siellä oli myös pappila ja väentupa, talli ja navetta sekä muutama talo. Hautausmaata Pielpajärvellä ei ole koskaan ollut, koska vainajat haudattiin saariin (esimerkiksi Ukonsaaren vieressä sijaitsevalle Hautuumaasaarelle).
Kirkko säilyi käytössä 1800-luvun loppuun. Vuonna 1895 alettiin rakentaa uutta kirkkoa Juutuanjoen suuhun. Silloin Inarin kylään oli syntynyt pysyvää asutusta, ja kirkko haluttiin siirtää sinne. Pommitus tuhosi Inarin kirkon vuonna 1940. Sinä kesänä otettiin Pielpajärven erämaakirkko uudelleen käyttöön ja siellä vietettiin juhannuskirkkoa. Siitä lähtien Pielpajärvellä on vuosittain pidetty juhannusjumalanpalvelus.
Nykyisin Pielpajärven erämaakirkko on kesäisin suosittu vihkikirkko.
Joidenkin kertomusten mukaan lapsensa tappanut piika olisi haudannut lapsensa kellotornin perustuksiin, mutta mitään todisteita ei siitä löytynyt kirkkoa korjatessakaan 1960-luvulla. Väitetään kuitenkin, että levoton sielu joskus itkee kellotornissa yksikseen. Kellotornin keskuspuuta kiertää rakentajien siihen veistämä teksti, joka kuuluu: Herraa kiittäkööt kaikki, jotka elos on.
Nykyiseen asuunsa kirkko korjattiin vuoden 1846 tienoilla, jolloin myös korotettiin sakariston ovia, koska silloinen kappalainen J. W. Durchman valitti, että ei ollut omiaan lisäämään kirkkokansan hartautta, jos pappi sakastista tullessaan löi päänsä oven kamanaan ja hoippui puolipökerryksissä alttarille.

Kirkolta tultua suuntasin hieman erilaiselle kohteelle, nimittäin Kaksamajoen vankileirille. Autolta sai kävellä vielä hieman toista kilometriä leirille.






Leirin alueella oli maatuvia majoitusrakennuksia. Yhden tunnisti vielä jonkinlaiseksi keittiörakennukseksi ja saunasta oli jäljellä enään kiuas. En tiedä miksi mutta alueella oli hieman painostava tunnelma joten poistuin muutaman kuvan otettuani. 

Karigasniemeltä Norjaan suuntaa ajaessa on Lasarettmoen saksalaisen kenttäsairaalan rauniot. Kohteelle pääsee Lakselvan yli riippusiltaa pitkin.









Lasarettmoen oli yksi saksalaisten sodan ajan suurimmista kenttäsairaaloista siitä huolimatta, että aluetta ei koskaan saatu täysin valmiiksi. Sitä ylläpiti Saksan Punainen risti ja potilaina hoidettiin myös paikallisia asukkaita. Kun saksalaiset vetäytyivät alueelta vuonna 1945, he sytyttivät sairaalan palamaan ja räjäyttivät siitä osan. Alue jäi sellaiseksi kuin saksalaiset olivat sen jättäneet.

Tämän reissun sotahistorialliset kohteet jättivät minuun kovin moniulotteisen vaikutelman. Paljon on resursseja kulutettu siihen, että saataisiin joku toinen hengiltä ja omat suojattua. Mitä tälläkin resurssoinnilla olisi saatu aikaiseksi jos se olisi suunnattu aivan johonkin muuhun.

Loppumatka menikin sitten Norjalaista maisemaa ihaillessa.





Kuvat Kimmo

Tekstit Kimmo, Wikipedia, Retkipaikka,