2025 Ruskaa&Viskiä vol 4

 

 - Me löysimme koko laatikollisen viskiä, kertoi Muumipeikko.

- Hienoa! sanoi äiti. – Silloinhan meidän pitää tehdä huviretki.

Isä nauroi ja sanoi: – Voi sinun huviretkiäsi!

"Muumi Pappa"

Tämän syksyiseen Viskiä & Ruskaa -reissuun osallistui kolme Sieppoa. Hetken pohdinnan jälkeen piti päättää, mihin suuntaan tämän vuoden retki suuntautuisi. Viimevuotinen Ilomantsin matka oli onnistunut ja asetti suunnittelijalle kovat odotukset.

Tällä kertaa suunnitelma muotoutui kohti Kyrön tislaamoa ja Seinäjokea. Vierailu tislaamolle varattiin lauantaille, joten retken “ruska”-osuus päätettiin toteuttaa jo perjantaina. Sopiva kohde löytyi helposti, eikä se vaatinut suurta koukkausta matkalla.

Lähdimme liikkeelle perjantai-aamuna auton nokka kohti Seinäjokea. Matkalla poikkesimme Tuurin kyläkaupassa täydentämässä unohtuneita varusteita.

Heti Alavuden jälkeen käännyimme päätieltä kohti Mulkkujärveä, jonka ympäriltä löytyi noin seitsemän kilometrin pituinen mukava kävelyreitti. Sää oli mitä mainioin tällaiselle retkelle. Alku kuljettiin hiekkatietä pitkin, ja pääsimme heti alkuun kokemaan suomalaisen "erämaan" sosiaaliset säännöt, kun keskellä “korpea” pyöräilijä huomautti meitä koko tien valtaamisesta – vaikka tilaa ohitukseen olisi ollut enemmän kuin riittävästi.

Reitti jatkui kuitenkin pian mukavana polkuna metsän siimeksessä. Reitin lopussa sijaitsevalla laavulla pidimme tauon ja paistoimme lounaan. Pieni haaste tuli vastaan, kun puuvajassa ei ollut halkoja, vaan vain vanhoja lankunpätkiä, mutta niilläkin saatiin nuotio syttymään.

Seinäjoelle saavuttuamme majoituimme varattuun huoneistoon, johon mahduimme mainiosti. Kävimme vielä ostamassa aamupalatarpeita – ja kuskin kuivaan suuhun jotain täytettä.

Illan vietimme Irish Pub Danny Boyssa, jossa oli erinomainen valikoima tisleitä. Illan mittaan selvisi, että pubin omistaja on edesmenneen Mikkelin Viskisieppoklubin kummisiepon Leevin kummipoika. Oli mukava muistella Leeviä – hän oli hieno ihminen, joka jakoi tietojaan ja kokemuksiaan vilpittömästi.

Lauantaina ohjelmassa oli vierailu Kyrö Distillery Companyn tislaamolla Isokyrössä.

Kyrön tarina sai alkunsa saunan lauteilla, kun viisi ystävystä siemaili amerikkalaista ruisviskiä ja ihmetteli, miksei Suomessa – tässä ruista rakastavassa maassa – tislattaisi viskiä siitä. Yllättäen ajatus tuntui hyvältä vielä seuraavanakin aamuna, ja niin Kyrön tarina alkoi.

Sopivaa tilaa tislaamolle etsittäessä ystävykset löysivät Kyröjoen rannalta vanhan meijerin, joka oli jäänyt tyhjilleen. Rakennus on 1900-luvun alusta, ja sen tiloissa on aikanaan kehitetty myös suomalaisten rakastama Oltermanni-juusto.

Koska taksimatka tislaamolle olisi maksanut 88 € suuntaansa, yksi meistä uhrautui kuskiksi. Kierros tislaamolla ei varsinaisesti tuonut meille uutta tietoa, mutta oli mielenkiintoista nähdä tuotantotilat ja kuulla tarkemmin, miten heidän viskinsä syntyvät.

Kierroksen jälkeen pääsimme maistamaan viittä tislaamon tuotetta:

• Kyrö Malt

• Kyrö Malt Oloroso

• Kyrö Peat Smoke

• Kyrö Wood Smoke

• Kyrö Napue

Oma suosikkini oli Oloroso sekä Peat Smoke -versio.

Illalla nautimme illallisen Ravintola Juurella, jossa otimme täyden seitsemän ruokalajin menun – ja jokainen annos oli aivan loistava. Tätä ravintolaa voi suositella lämpimästi.

Reissu oli kokonaisuudessaan upea: saimme maistella erinomaisia viskejä, nauttia luonnosta ja hyvästä ruoasta – ja mikä tärkeintä, seurasta. 

2024 Ilomantsi Ruskaa&Viskiä vol 3

Mika, oliko sinulla mielessä kun viskiklubia perustit, että kävelisit keskellä märkää metsää Ilomantsissa viskin takia? 

Eipä tuo mieleen tullut. Ja kun sosiaali- ja terveysministeriökin on sitä mieltä, että näissä väkevissä alkoholituotteissa on vain haittoja. Mutta niin me reippaillaan mukavassa porukassa keskellä metsää! 

Tänä vuonna ei minulla ollut mahdollisuutta lähteä Lappiin vaeltamaan (ei lomapäiviä), niin aloin miettiä lyhyempää reissua. Mika oli Skotlannin reissulla ilmaissut halunsa lähteä maastoon, joten esitin asian hänelle ja siitä se sitten lähti. Houkuttelimme vanhalla teemalla "Ruskaa&Viskiä" Mikkelin Viskisieppoklubin jäseniä matkaan ja meitä oli sitten neljän hengen ryhmä lähdössä.

Kohteeksi tuli Ilomantsi. Ensinnäkin ajomatkaan ei mene pitkään. Ja toiseksi tiesin entuudestaan, että kohteessa olisi hienot maisemat ja lisäksi Ilomantsissa on sotahistoria hienosti otettu mukaan matkailuun.

Torstai aamuna 26.9.2024 Mika kurvasi autollaan pihalleni mukana Jukka ja Metu. Tästä se tämä reissu sitten alkaisi. Ajoimme kohti Ilomantsia pysähtyen Karvion kanavan Nesteelle kahville ja Joensuun ABC:lle lounaalle. Kiirehän meillä ei ollut. Olimme sopineet Ryynäsen Askon kanssa tulevamme Hermannin viinitilalle noin kahden maissa. 

Yhdeltä olimme majoituksemme edessä ja saimme varusteemme mukavasti sisälle. Kävelymatkaa tästä ei ollut kuin 15 minuuttia Hermannin viinitilalle.

Hermannin Viinitila on Suomen vanhin viinitila. Alan uranuurtajat Timo Kettunen, Arto Liimatta ja Harri Turunen perustivat PeltoHermanni Oy:n 1989 ja keskittyivät kotimaisen viinitila-ajatuksen eteenpäin viemiseen seuraavien vuosien aikana. Alkoholilain muutos vuonna 1995 mahdollisti marjaviinien valmistuksen ohella myös niiden myynnin. Hermannin Viinitilan toiminta on laajentunut voimakkaasti viime vuosina.

Hermannin ja Valamon luostarin yhdessä perustaman Valamon Viinihermannin kanssa nämä viinitilat hallitsevat huomattavaa osaa Suomen tilaviinimarkkinoista

Olimme sovittuun aikaan Hermannin viinitilalla ja Asko otti meidät vastaan. Aluksi hän kertoi viinitilan historiaa sekä heidän valikoimaansa. Saimme maistettavaksi Kajo lakkalikööriä. En ole makean alkoholin ystävä, mutta tämä maistui hyvinkin raikkaalle eikä äitelän makealle. Tätä voisi maistella enemmänkin.

 

Lähdimme kiertämään tuotantotiloihin, missä olikin saksaan menevä glögierä pullotuksessa. Asko antoi meille maistiaiset savuisesta, noin seitsemän vuoden ikäisestä  tisleestä suoraan tynnyristä.

Olipa se suunmukaista! Hermannilla tehty kierros oli mahtava. Asko osasi kertoa asioista mukavalla pohjoiskarjalaisella murteella varsin lennokkaasti. Aika meni sukkelaan. Saimme myös tietää, että hän pitää illalla tietovisaa Ilomantsin ainoassa pubissa. Sieltähän sitten illalla itsemme löydettiin. Tietomme ei aivan kärkisijoille mahdollistanut, mutta ilta meni mukavasti.

Olimme suunnitelleet sääennustetta katsoen reissumme siten, että lauantaina käymme kävelemässä varsinaisen "vaelluksen" ja perjantaina käymme autolla tutustumassa lähikohteisiin.

Ajoimme noin 40 kilometrin päähän Hattuvaaraan, missä löytyy taistelijan taival. Taistelijan taival on n. 1,5 km:n pituinen polku missä on 13 selostustaulua kertomassa 1./HRR taistelusta 30.7.1944. Hiljaiseksi veti! 

Hattuvaarasta ajoimme Möhkön ruukkikylään.

Suomen itäisin kylä Möhkö sijaitsee Koitajoen kainalossa Ilomantsissa. Koko kylä muotoutui aikoinaan Suomen suurimpiin kuuluneen järvimalmiruukin ympärille.

Möhkön ainutlaatuisesta kulttuuriympäristöstä löytyy rakennuksia, teollisuushistoriallisia jäänteitä, muistoja sotahistoriasta, sotatulokaskasveja ja kaunista luontoa. Ruukin näyttelyt sijaitsevat päärakennuksessa Pytingissä ja ruukinaikaisessa kaupparakennuksessa Ambarissa.

Ruukilla on myös Museoviraston restauroima ainutlaatuinen kanavajärjestelmä ja vanhassa asuntoproomussa Mantassa palvelee savottakahvila Möhkön Manta. Koitajoen kuohujen rannalla sijaitsee ruukin vanha paja, jossa järjestetään kesäisin taontanäytöksiä. Laajalla ruukin alueella kiertelee Lemmenpolku, joka johdattaa kulkijan Lotinankoskelle ja Möhkön Arboretumiin.

Maaselän kannakselta alkanut Neuvostoliiton suurhyökkäys pysähtyi Ilomantsin Öykkösenvaaraan heinäkuun lopulla 1944. Suomalaisten voittoon päättyneen jatkosodan viimeisen suurtaistelun jälkeen rintamalinja oli aselevon alkaessa useita kilometrejä nykyisen rajan itäpuolella.

Lauantai aamuksi olimme tilanneet taksin viemään meidän Petkeljärven kansallispuistoon Petraniemeen.

 Jääkauden päättyessä yli 10 000 vuotta sitten Ilomantsin alueelle muodostui lyhytaikainen vetäytyvän jään patoama jääjärvi. Tämä Ilomantsin jääjärvi peitti myös nykyisen Petkeljärven alueen. Mannerjään sulettua jääjärvi purkautui ja alueen nykyiset järvet muodostuivat.

Lähdimme kävelemään Taitajan taivalta pitkin. Polku meni hienossa kangasmaastossa noudatellen harjujonoa.

Säätiedotuksen mukaisesti kymmenen maissa alkoi satamaan. Onneksi sade ei kestänyt pitkään.

Mutta vaikka satoi, niin maisemat olivat upeammat kuin olin ajatellut. Sielu lepäsi näissä pohjoiskarjalaisissa maisemissa. Keuhkot ahmivat raikasta ja puhdasta ilmaa. Ah! Kyllä on mukavaa!

Meillä oli mukana pieni pullo kirkkoviinitynnyrissä kypsytettyä noin seitsemänvuotiasta viskiä (64,7%). Miten se onkin, että tallaisissa maisemissa aistit herkistyy ja tisle oli aivan mahtavaa!

Taitajan taipaleella on laavuja sopivin välimatkoin, Keltasilmä, Tetrijärvi ja Hiisilampi. Hiislammen laavulta olisi taival vielä jatkunut, mutta me käännyimme kohti Ilomantsia.

Kilometrejä tuli 24,4 ja aikaa meillä meni kaikkiaan reilu yhdeksän tuntia. Vajaa kuusi tuntia olimme liikkeellä.

Sunnuntaina ajoimme takaisin kotiin pysähtyen Valamossa sekä Varkaudessa.

Reissu oli mahtava! Kiitos mukana olleille!

Kimmo

2023 Itä-Suomen kierros

Vettä satoi kun lähdin kotoa polkemaan kohti Mikkelin matkakeskusta. Kaipa sitä pitää omata jonkunlaista mielenvikaisuutta kun saa itsensä liikkeelle polkupyörällä tälläiseen keliin. Sai sitä itseä piiskata että pääsi lähtemään.

Olin suunnitellut polkupyörä retkeä lomani ensimmäiselle viikolle. Vaimokin oli vielä töissä, joten parempi lähteä reissuun. Olin tehnyt alustavan suunnitelman ja sen mukaisesti lähdin juhannussunnuntaina 25.6 junalla, pyörän kanssa Mikkelistä Kuopioon. Matkalle tuli hintaa hieman yli 20€, jota pidän melko edullisena. Junan pyöräpaikalla ei ollut muita pyöriä, niin laukutkin mahtui olemaan kiinni pyörässä.

Keli oli Kuopiossa onneksi poutainen. Satamassa nauttiessani jäätelöä satoi vain muutama pisara, sain aloittaa varsinaisen reissun ilman sadevarustusta. 

Pyöräilin Saaristokaupungin kautta ihastellen silloilta avautuvia järvimaisemia. Massaa oli sen verran että, alamäessä mentiin kevyesti sähköpolkupyörien ohi. No toki ylämäessä ne menivät sitten hurahtamalla ohi. Varusteita minulla oli mukana ehkä liikaakin. Takana oli painoa n. 16 kg ja edessä 12 kg. Tähän vielä laskee pyörän painon 14kg sekä kuljettajan niin onhan siinä melkein 150kg siirrettävänä lihasvoimin. Tasaisella tuo ei vielä ole paha, mutta ne ylämäet...

Kävin syömässä Matkuksessa Juustoportilla. Tein väärän valinnan ja otin pastaa. Se sitten kostautui myöhemmin, kun piti käydä tyhjentämässä. 

Puutossalmella lossilla yli ja kohti Vehmersalmea.

Vehmersalmen sillalla olin kahdeksan maissa ja jo jonkun aikaa olin silmäillyt leiripaikka. Hyvä leiripaikka löytyikin ja ei kauaa kestänyt kun teltta oli pystyssä, mies nukkumassa.

Nukuin hyvin yön, vaikka linnut pitikin melko mekkalaa. Oli mukava kömpiä teltasta hienoon aamuun. Tyyni, aurinkoinen ja lämmin aamu.

Aamupalakin maistui hyvin näin hienossa ympäristössä. Aamupalan jälkeen olikin kiva käydä aamu-uinnilla ja siitä virkistäytyen jatkaa matkaa.

Vehmersalmelta eteenpäin reitti oli täydellistä silmän iloa. Tie mutkitteli salmien, saarien kautta ja kilometrit kertyi kuin itsestään.

Mustinlahden tienoilla asfalttitie päättyi ja alkoi soratie. Tie oli melko hyvässä kunnossa, joten se ei matkaa hidastanut.

Tauolla Ruukinkylä kohdalla sain tietopläjäyksen paikan historiasta vanhemmalta pariskunnalta. Taukokin venyi kuunnellessa.

Historiallisissa asiakirjoissa on mainintana Warisen Taiffwal (1554), waris taifuall (1620-luku, nimi viittaa viljelykseen), Waristaifwal (1666, viittaa kylään). Varistaipale oli alkujaan veneen vetotaival, jota kuljettiin, kun siirryttiin Varisvedeltä Varislammelle ja edelleen Juojärvelle. Ilmeisesti ensin on käytetty nimeä Varisvesi ja Varislampi ja niiden mukaan nimetty Varistaipale. Sana taipale (taival) tarkoitti kahden veden välistä kangasta. Vari puolestaan viittaa siihen, että taival oli hikinen (vari=hiki). Varis-nimisen linnun kanssa nimellä ei ole tekemistä.

Nyttemmin kylä tunnetaan Varistaipaleen kanavasta, joka on Suomen korkein ja on korkeuseronsa vuoksi nelisulkuinen kanava. Se rakennettiin vuosina 1911–1913 aiempaan puronuomaan. Yhdessä Taivallahden kanavan kanssa se yhdistää Varisveden Juojärveen. Kanavan pituus on 1 100 metriä ja pudotuskorkeutta sen suluilla on 13-14,5 metriä veden korkeudesta riippuen. Varistaipaleen kanava on Suomen korkein ja ainoa nelisulkuinen kanava.

Valitettavasti kanavamuseo oli kiinni. 

Viimeinen etappi ennen Valamoa oli hikinen. 120m:n nousu otti koville. Ja tuo ei ollut ainoa nousu. Joten jalkani iloitsivat kun saavuin Valamoon. Oli mukava päästä suihkuun ja siitä herkullisen päivälliselle.

Perimätiedon mukaan Valamon luostari on perustettu 1100-luvulla, viimeistään 1300-luvulla. Sen perustajaisinä kunnioitetaan kahta Valamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolaista.

Luostarin pitkään historiaan mahtuu sekä voimakkaan kasvun että vaikeiden koettelemusten leimaamia ajanjaksoja. Ensimmäinen todellinen kukoistusvaihe ajoittuu 1500–luvun loppupuolelle. 1600-luvun alussa luostari tuhottiin puolestaan niin perusteellisesti, ettei Valamossa ollut luostaritoimintaa yli sataan vuoteen.

Luostarin uusi nousu alkoi Pietari Suuren vuonna 1716 antamasta määräyksestä rakentaa Valamo uudelleen. 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun luostarissa elettiinkin varsinaista kulta-aikaa sekä hengellisesti että aineellisesti: rakennustyöt käynnistänyt igumeni Nasari ja hänen työtään jatkanut igumeni Damaskin loivat Valamosta todellisen suurluostarin, jonka pääluostaria ympäröi kaksitoista skiittaa eli sivuluostaria. Maatalouden varassa elävässä luostarissa toimi myös monia käsityöverstaita ja kuuliaisuustehtävissä ahkeroivan veljestön hengellinen elämä kukoisti perinteisen ohjaajavanhusjärjestelmän tukemana. Runsaslukuisimmillaan veljestö oli vuonna 1913, jolloin siihen kuului peräti 359 munkkia ja 562 noviisia.

Ensimmäinen ja toinen maailmansota vaikuttivat kuitenkin dramaattisesti luostarin vaiheisiin. Suomen ortodoksisen kirkon alaisuudessa toiminut luostari evakuoitiin helmikuussa 1940 ja noin 200-henkinen veljestö löysi uuden kodin Heinäveden Papinniemestä.

Seuraavina vuosikymmeninä luostarin jatkuvuus oli uhattuna veljestön ikääntyessä ja harventuessa vääjäämättömästi. 1970-luku osoittautui kuitenkin luostarin uuden kasvun alkusoitoksi. Luostarinmäelle rakennettiin uusi kivikirkko ja veljestöön alkoi saapua uusia kilvoittelijoita. Myös luostarin pääelinkeino muuttui matkailun lisääntyessä. Tänään luostari on noin kymmenhenkisen veljestön kilvoittelupaikka, Suomen merkittävin ortodoksisen kulttuurin keskus ja suosittu matkailukohde.

Aamu koitti harmaampana kuin edellinen aamu. Maittavan ja runsaan aamupalan jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa. Illalla olin tehnyt oman kuntoni huomioon ottaen reitti muutoksen ja päätin suunnata kohtia kohti. 

Varkauden ja Joensuun välinen valtatie 23 on melko kapea pyöräillä ja liikennettäkin on. Muutaman kerran ohittajat meni turhan läheltä ja turhan kovaa. Ennen Karvion kanavaa oli tietyömaa joka rytmitti liikennettä, tämän vaikutus ulottuikin yllättävän pitkälle ja se helpotti ennakointia kun liikenne tuli ryppäissä.

Monta kertaa ohi mennessä on sattunut silmiini Varkaudessa mekaanisen musiikin museon opasteet, mutta koskaan ei ole ollut aikaa siellä käydä. Nyt pyörähdin sinne ja suosittelen siellä käymistä. Siellä menikin aikaa toista tuntia kuunnellessa esitystä.

Reissun viimeisen yön vietin Jokirannan leirintäalueella Joroisissa.

Joroisista Juvalle oli kyllä reissun yksitoikkoisin pätkä. Ja liikenne, etenkin rekkaliikenne oli voimakasta. Onneksi tällä tiellä oli sentään kunnon piennar. Ja onneksi ei ollut vastatuulta noilla pitkillä suorilla!

Juvalta Mikkeliin olikin sitten mukava polkea. Hidasliikenne oli ohjattu "vanhalle" tielle. Muuta liikennettä ei juuri ollut ja tie oli hyvä. 

Kaiken kaikkiaan kertyi n. 300km ja nousumetrejä 2300m. 

 

2022 Lomailua

Hossan maisemat avautuvat kävijälle helposti, sen metsiin ja vesille pääsee vaivattomasti. Polkuja riittää patikoida ja pyöräillä, vedet kutsuvat melomaan ja kalastamaan. Kuljet samoja reittejä kuin alueen ensimmäiset asukkaat  10 000 vuotta sitten. Värikallion kivikautiset kalliomaalaukset vievät retkipäivän lomassa shamanismin maailmaan. Tietoa Hossasta

 

Lomasuunnitelmat oli suunniteltava uudestaan, kun tyttäreltä tuli pyyntö hakea hänet kesätöistä kotia. Joten pitkään mietin missä voisi muutaman päivän viettää. Hossaa olen miettinyt aikaisemminkin ja olen lukenut sen hyvistä pyöräilypoluista, joten se valikoitui kohteeksi.

Viikonloppuna olin kaverin mökillä Paltamossa, joten siitä oli hyvä jatkaa kohti Hossaa.

Sunnuntai iltapäivänä saavuin Hossan luontokeskuksen pihalle. Kävin sisällä kiertämässä sekä kahvilla ja munkilla. Aikaa oli ja kelikin näytti niin hyvältä, että päätin hypätä pyörän selkään kiertämään Harjujen huikosen.

Harjujen huikonen, 12,5 km, ympyräreitti

Harjujen huikonen soveltuu jo jonkin verran maastopyöräilykokemusta omaaville sekä aktiiviharrastajille. Vähemmän kokeneet voivat kuitenkin ajaa helpomman osuuden, palaten Torkonluikealta takaisin luontokeskukselle. Ei talvikunnossapitoa. Kesällä saa maastopyöräillä vain maastopyöräilyreiteillä, ei muilla poluilla.

En ollut päässyt reitiä pitkällekkään kun alkoi satamaan. Sadevaatteet päälle ja matka jatkui. Reitti oli oikein mukavaa ajettavaa, pari ylämäkeä piti taluttaa. Soveltui oikein hyvin tälläiselle ei niin paljoa maastopyörällä ajaneelle. Suurin pirtein puolivälissä oli Hakokosken tulipaikka, missä oli mukava pitää taukoa. Sadekkin oli loppunut.

Alustavasti olin ajatellut kirkasvetisen tulipaikalla yöpymistä, mutta paikka ei ollut lopulta mieleinen joten ajelin kansallispuiston ulkopuolelle yöpymään. Hossassa on yöpåyminen sallittu tulipaikkojen läheisyydessä sekä telttapaikoilla. Mukava paikka löytyikin Aittojoen luota.

Teltalle löytyi mainio paikka kangasmaastosta. Päivällistä kun aloin tehdä niin huomasin valmistelujeni ontuvan tällä reissulla. Tiesin että kamerarepussani on tulitikkurasia, mutta ne olivat kuivaneet sekä vanhentuneet siten etteivät tikut suostunut syttymään. Joten oli vuorossa kylmä päivällinen.

Illan aikaan kiertelin ympäristöä ja nautin hiljaisuudesta. Hyttysiä oli hieman ei kuitenkaan haitaksi asti. Teltassa tuli luettua liiankin pitkään, oli sellainen kirja jota ei malttanut pistää tauolle, ennenkuin uni saapui.

Aamupalaksi tarvitsen kahvia, mutta nyt oli ongelma kun en saanut tulta aikaiseksi. Leirin pistin kasaan ja pakkasin autoon. Ja etsimään auki olevaa paikkaa mistä saisi tikkuja tai sytkärin.

Nopealla googlettelulla selvisi että Tyrävaaran kyläkauppa aukeaa 8:30 ja on lähin kauppa. Ehdin hyvin ennen kaupan aukeamista käydä katsomassa Kalle Päätalon synnyintaloa.

Aamu lähti kunnolla käyntii kun sain kahvit keitettyä. Suuntasin kohti Kokalmuksen kieroksen lähtöpaikkaa.

Kokalmuksen kierros, 14 km, ympyräreitti

Kokalmuksen kierros soveltuu lajiin vielä tutustuvasta alkaen kaikille maastopyöräilyn harrastajille. Reitti ei sisällä erityisiä ajotaitoja vaativia osuuksia, joskin sateisella säällä juurakot muuttuvat liukkaiksi. Ei talvikunnossapitoa. Kesällä saa maastopyöräillä vain maastopyöräilyreiteillä, ei muilla poluilla.

 

 

Tämä oli mahtava reitti ajaa. Mukavia polkuja sekä mahtavia maisemia. Tulipaikkoja sopivin välimatkoin. Pidin tauon Kokalmuksen laavulla. Mikäpä oli siinä lounasta syödä hyvässä säässä sekä mahtaa maisemaa ihaillen.

Loppumatkas tuli sade päälle. Matka oli sen verran vähän autolle etten sadevaatteita viitsinyt päälle viritellä. Märkiä sitten oltiinkin kun autolle saavuttiin. Siitä olikin sitten lähdettävä ajelemaan kohti kotia. Suosittelen Hossaa! Täällä käydään toistenkin.

2021 Korvatunturi, Ruskaa & Viskiä vol2

Muutamaan otteeseen aikaisemmin on silmät tarttuneet kartalla Korvatunturin kohdalle ja tullut mieleen että tuolla voisi käydä. Tänä vuonna kun syksyn lomakuviot selvisi, niin esitin ajatuksen Viskiä&Ruskaa Vol2 reissusta Mikkelin Viskisiepoille. Juhani oli ainoana halukas reissulle, niinpä Juhanin kanssa suunnittelimme käyvämme Korvatunturilla.

Korvatunturi sijaitsee rajavyöhykkeellä ja sinne pääsemiseksi pitää hakea lupa rajavartiolaitokselta. Lupa on maksuton ja meidän tapauksessa se tuli nopeasti. Laitoin hakemuksen sisään eräänä lauantaina aamupäivällä ja iltapäivällä tuli sähköpostiin lupa myönnettynä.

Ajoimme sunnuntaina 3.10.2021 Savukoskelle, missä majoituimme Samperin Savottaan. Hieman tuli mieleen elokuva Hohto, kun olimme ainoita vieraita hotellissa ja seitsemän jälkeen henkilökunta poistui. Edellisellä viikolla oli toki hotelli ollut täynnä ruskamatkailijoita.

Sunnuntaina keli oli ollut aurinkoinen, mutta säätiedotuksen perusteella sadetta oli tulossa meidän niskaan. Aamupalan jälkeen suuntasimme kohti Kemihaaraa, jonne oli ajettava vielä 110km. Parikymmentä kilometriä oli asfalttia, mutta loppumatka oli soratietä.

Pysäköintipaikka Kemihaarassa sijaitsee ennen rajavartiolaitoksen entistä vartioasemaa. Pysäköintipaikalla ei ollut kuin yksi auto. Soitin puhelun ilmoittaakseni menosta rajavyöhykkeelle rajavartiolaitokselle, sillä tietojeni mukaan ei puhelinkenttää ole reitillä. Nostimme rinkat selkään ja lähdimme Kemijoen yli siltaa pitkin, lävitse entisen rajavartioaseman piha-alueen. Alkumatka oli kapeata sorapintaista mökkitietä joka vaihtui mönkijäuraksi. Reitti Korvatunturille on merkitty tonttukuvin joten huonommaltakin suunnistajalta eksymisen vaara oli pieni.

Suonlaidalla tuli vastaan oikein mönkijälle tehdyt pitkospuut.

Keli oli oikein mainio patikoimiseen. Lämpötila noin 10 astetta, ei satanut, mutta tuuli kuitenkin melko kovaa. Ensimmäisen tauon jälkeen otin takin pois ja jatkoin paitavarustuksella, silti selkä kastui.

Ensimmäisen päivän suunnitelma oli kävellä Vieriharjun porokämpälle. Keskihaaran sillan ylityksen jälkeen tuli tunne, että nyt ollaan erämaassa. Keitimme siinä nuotiokahvit ja reitti jatkui Vislauskuusikon ja Kuusi-Mantoselän kautta Mantolaksoon. Siitä Vieriharjun kuvetta pitkin kämpälle. Matkaa tuli 10km. 

 

Vieriharjun porokämppä on rakennettu 2003 vanhan kämpän paikalle ja pihapiiristä löytyy myös sauna. Tilaa kämpässä on n. seitsemälle hengelle ja kämpästä löytyy kamina ja kaasuhella. Sauna jäi meiltä testaamatta. Saimme olla kämpässä ihan kaksistaan. Päivällä aikaisemmin meidän oli ohittanut Mäntyharjulainen nainen läskipyörän kanssa. Hän oli lähtenyt käymään Korvatunturinmurustolla. Hän pistäytyi tuvalla viiden maissa paluumatkallaan. Pieni on maailma kun täälläkin törmää Etelä-Savolaisiin! Linkki Vieriharjun porokämpästä kertovaan videoon.

Päivälliseksi Juhani tarjoili meille perunoita biisoninlihan kanssa, nam. Perinteisesti illalla sitten makkarat nuotiolla oluen kera.

Yöllä oli pientä sadetta, mikä jatkui vielä aamullakin. Puimme sadevaatteet päälle ja toisen päivän taipaleelle pääsimme puoli kymmenen aikaan.

Reitti jatkui lävitse hienojen mäntykankaiden. Sielu ja mieli kyllä lepää tällaisissä maisemissa!

Polkujen risteys, missä toinen poluista menee talvireittiä myöten ja toinen Rakitsanojan kammin kautta voisi olla paremmin merkittynä. Toki molemmat reitit yhtyvät  myöhemmin. Mutta meidän tapauksessa tuo aiheutti ylimääräistä sydämentykytystä ja huolta.

Se pieni sade, mitä oli aamupäivän aikana oli loppunut jo kun saavuimme Rakitsaojan kammille. Rakitsaojan kammi on rakennettu 2017 talkoilla (linkki kammin rakentamisvideoon). Pidimme kammilla lounastauon ja puoli kahden maissa jatkoimme vaellustamme.

Luonto se aina yllättää luomuksillaan. 

Leirin laitoimme pystyyn muutaman sata metriä ennen rajavyöhykettä. Siitä sitten nousimme Korvatunturinmurustalle.

Murustalta aukeni näkymä kohti Korvatunturia. Niin on tunturi nimensä veroinen. On kuin kaksi korvaa kuuntelisi etelää kohti. Murustan päällä on myös nuotiopaikka ja rauhanpaalu. Tälle päivälle kertyi 12,3 km taivalta.

Yö oli sujunut melko hyvin. Kova tuuli herätti aika ajoin kun teltan kankaat paukkui. 

Aamulla pakkasimme pikkureput Korvatunturilla käyntiä varten. Ennen rajavyöhykettä ilmeni ettei Juhanilla ollut henkilötodistuksia mukana. Minulle on henkkareiden mukana pitäminen niin päivänselvä asia, etten ollut huomannut asiasta Juhanille sanoa autolta lähtiessämme. Minun olisi pitänyt tämän reissun "johtajana" muistuttaa Juhania. Juhani oli sitä mieltä, että minä voisin käydä huipulla ja hän kyllä osaisi palata reittiä pitkin Vieriharjun kämpälle.

Lähdin kohti Korvatunturia, mutta kävin mielessäni Jaakobin painia siitä mitä minun pitäisi tehdä. Parin kilometrin kuljettua sain lopullisen päätöksen tehtyä ja käännyin takaisin.

Sain Juhanin kiinni ennen Rakitsaojan kammia. Kammilla söimme lounaan ja päätimme mennä Vieriharjun kämpälle missä miettisimme miten jaksaisimme siitä eteenpäin.

Matkalla kämpälle vastaan tuli kaksi miestä (Jämsän Rommiriekkoa niin kuin Vieriharjun kämppäkirjasta paljastui). Heillä oli aikomuksena mennä myös Korvatunturille. Heiltä oli pudonnut pieni kameran kolmijalka matkalla autolta Vieriharjulle. Pyysivät meitä katsomaan jos löytäisimme.

Vieriharjun tuvalla keitimme kahvit ja söimme voileivät. Totesimme että jaksamme autolle saakka.

Tulomatkalla oli ollut niin kiire etten ollut kerennyt kuvata tätä hienoa vanhaa poroaitaa. Nyt paluumatkalla ei niin kiire ollut.

Parin tauon kanssa jaksoimme hyvin autolle. Otin vielä kunnon loppukirin juosten että ehtisin purkamaan rinkan ja laittaa omat varusteeni autoon ennen kun Juhani tuli autolle. 

Juhani löysi kuin löysikin tuon pudotetun kolmijalan, jonka jätimme heidän auton viereen parkkipaikalla.

Viimeiselle vaelluspäivälle kertyi minulle matkaa 24 km ja yhteismatkaksi tuli 49km. Sää suosi hyvin, ainoastaan yhtenä aamupäivänä satoi hieman, muuten oli poutaa. Lämpötila oli 8-12 asteen välillä. Puhelin kuului ainoastaan Vieriharjun tuvan viereisellä mäellä, muuten oli kokoa ajan lentotilassa.