2023 Itä-Suomen kierros

Vettä satoi kun lähdin kotoa polkemaan kohti Mikkelin matkakeskusta. Kaipa sitä pitää omata jonkunlaista mielenvikaisuutta kun saa itsensä liikkeelle polkupyörällä tälläiseen keliin. Sai sitä itseä piiskata että pääsi lähtemään.

Olin suunnitellut polkupyörä retkeä lomani ensimmäiselle viikolle. Vaimokin oli vielä töissä, joten parempi lähteä reissuun. Olin tehnyt alustavan suunnitelman ja sen mukaisesti lähdin juhannussunnuntaina 25.6 junalla, pyörän kanssa Mikkelistä Kuopioon. Matkalle tuli hintaa hieman yli 20€, jota pidän melko edullisena. Junan pyöräpaikalla ei ollut muita pyöriä, niin laukutkin mahtui olemaan kiinni pyörässä.

Keli oli Kuopiossa onneksi poutainen. Satamassa nauttiessani jäätelöä satoi vain muutama pisara, sain aloittaa varsinaisen reissun ilman sadevarustusta. 

Pyöräilin Saaristokaupungin kautta ihastellen silloilta avautuvia järvimaisemia. Massaa oli sen verran että, alamäessä mentiin kevyesti sähköpolkupyörien ohi. No toki ylämäessä ne menivät sitten hurahtamalla ohi. Varusteita minulla oli mukana ehkä liikaakin. Takana oli painoa n. 16 kg ja edessä 12 kg. Tähän vielä laskee pyörän painon 14kg sekä kuljettajan niin onhan siinä melkein 150kg siirrettävänä lihasvoimin. Tasaisella tuo ei vielä ole paha, mutta ne ylämäet...

Kävin syömässä Matkuksessa Juustoportilla. Tein väärän valinnan ja otin pastaa. Se sitten kostautui myöhemmin, kun piti käydä tyhjentämässä. 

Puutossalmella lossilla yli ja kohti Vehmersalmea.

Vehmersalmen sillalla olin kahdeksan maissa ja jo jonkun aikaa olin silmäillyt leiripaikka. Hyvä leiripaikka löytyikin ja ei kauaa kestänyt kun teltta oli pystyssä, mies nukkumassa.

Nukuin hyvin yön, vaikka linnut pitikin melko mekkalaa. Oli mukava kömpiä teltasta hienoon aamuun. Tyyni, aurinkoinen ja lämmin aamu.

Aamupalakin maistui hyvin näin hienossa ympäristössä. Aamupalan jälkeen olikin kiva käydä aamu-uinnilla ja siitä virkistäytyen jatkaa matkaa.

Vehmersalmelta eteenpäin reitti oli täydellistä silmän iloa. Tie mutkitteli salmien, saarien kautta ja kilometrit kertyi kuin itsestään.

Mustinlahden tienoilla asfalttitie päättyi ja alkoi soratie. Tie oli melko hyvässä kunnossa, joten se ei matkaa hidastanut.

Tauolla Ruukinkylä kohdalla sain tietopläjäyksen paikan historiasta vanhemmalta pariskunnalta. Taukokin venyi kuunnellessa.

Historiallisissa asiakirjoissa on mainintana Warisen Taiffwal (1554), waris taifuall (1620-luku, nimi viittaa viljelykseen), Waristaifwal (1666, viittaa kylään). Varistaipale oli alkujaan veneen vetotaival, jota kuljettiin, kun siirryttiin Varisvedeltä Varislammelle ja edelleen Juojärvelle. Ilmeisesti ensin on käytetty nimeä Varisvesi ja Varislampi ja niiden mukaan nimetty Varistaipale. Sana taipale (taival) tarkoitti kahden veden välistä kangasta. Vari puolestaan viittaa siihen, että taival oli hikinen (vari=hiki). Varis-nimisen linnun kanssa nimellä ei ole tekemistä.

Nyttemmin kylä tunnetaan Varistaipaleen kanavasta, joka on Suomen korkein ja on korkeuseronsa vuoksi nelisulkuinen kanava. Se rakennettiin vuosina 1911–1913 aiempaan puronuomaan. Yhdessä Taivallahden kanavan kanssa se yhdistää Varisveden Juojärveen. Kanavan pituus on 1 100 metriä ja pudotuskorkeutta sen suluilla on 13-14,5 metriä veden korkeudesta riippuen. Varistaipaleen kanava on Suomen korkein ja ainoa nelisulkuinen kanava.

Valitettavasti kanavamuseo oli kiinni. 

Viimeinen etappi ennen Valamoa oli hikinen. 120m:n nousu otti koville. Ja tuo ei ollut ainoa nousu. Joten jalkani iloitsivat kun saavuin Valamoon. Oli mukava päästä suihkuun ja siitä herkullisen päivälliselle.

Perimätiedon mukaan Valamon luostari on perustettu 1100-luvulla, viimeistään 1300-luvulla. Sen perustajaisinä kunnioitetaan kahta Valamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolaista.

Luostarin pitkään historiaan mahtuu sekä voimakkaan kasvun että vaikeiden koettelemusten leimaamia ajanjaksoja. Ensimmäinen todellinen kukoistusvaihe ajoittuu 1500–luvun loppupuolelle. 1600-luvun alussa luostari tuhottiin puolestaan niin perusteellisesti, ettei Valamossa ollut luostaritoimintaa yli sataan vuoteen.

Luostarin uusi nousu alkoi Pietari Suuren vuonna 1716 antamasta määräyksestä rakentaa Valamo uudelleen. 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun luostarissa elettiinkin varsinaista kulta-aikaa sekä hengellisesti että aineellisesti: rakennustyöt käynnistänyt igumeni Nasari ja hänen työtään jatkanut igumeni Damaskin loivat Valamosta todellisen suurluostarin, jonka pääluostaria ympäröi kaksitoista skiittaa eli sivuluostaria. Maatalouden varassa elävässä luostarissa toimi myös monia käsityöverstaita ja kuuliaisuustehtävissä ahkeroivan veljestön hengellinen elämä kukoisti perinteisen ohjaajavanhusjärjestelmän tukemana. Runsaslukuisimmillaan veljestö oli vuonna 1913, jolloin siihen kuului peräti 359 munkkia ja 562 noviisia.

Ensimmäinen ja toinen maailmansota vaikuttivat kuitenkin dramaattisesti luostarin vaiheisiin. Suomen ortodoksisen kirkon alaisuudessa toiminut luostari evakuoitiin helmikuussa 1940 ja noin 200-henkinen veljestö löysi uuden kodin Heinäveden Papinniemestä.

Seuraavina vuosikymmeninä luostarin jatkuvuus oli uhattuna veljestön ikääntyessä ja harventuessa vääjäämättömästi. 1970-luku osoittautui kuitenkin luostarin uuden kasvun alkusoitoksi. Luostarinmäelle rakennettiin uusi kivikirkko ja veljestöön alkoi saapua uusia kilvoittelijoita. Myös luostarin pääelinkeino muuttui matkailun lisääntyessä. Tänään luostari on noin kymmenhenkisen veljestön kilvoittelupaikka, Suomen merkittävin ortodoksisen kulttuurin keskus ja suosittu matkailukohde.

Aamu koitti harmaampana kuin edellinen aamu. Maittavan ja runsaan aamupalan jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa. Illalla olin tehnyt oman kuntoni huomioon ottaen reitti muutoksen ja päätin suunnata kohtia kohti. 

Varkauden ja Joensuun välinen valtatie 23 on melko kapea pyöräillä ja liikennettäkin on. Muutaman kerran ohittajat meni turhan läheltä ja turhan kovaa. Ennen Karvion kanavaa oli tietyömaa joka rytmitti liikennettä, tämän vaikutus ulottuikin yllättävän pitkälle ja se helpotti ennakointia kun liikenne tuli ryppäissä.

Monta kertaa ohi mennessä on sattunut silmiini Varkaudessa mekaanisen musiikin museon opasteet, mutta koskaan ei ole ollut aikaa siellä käydä. Nyt pyörähdin sinne ja suosittelen siellä käymistä. Siellä menikin aikaa toista tuntia kuunnellessa esitystä.

Reissun viimeisen yön vietin Jokirannan leirintäalueella Joroisissa.

Joroisista Juvalle oli kyllä reissun yksitoikkoisin pätkä. Ja liikenne, etenkin rekkaliikenne oli voimakasta. Onneksi tällä tiellä oli sentään kunnon piennar. Ja onneksi ei ollut vastatuulta noilla pitkillä suorilla!

Juvalta Mikkeliin olikin sitten mukava polkea. Hidasliikenne oli ohjattu "vanhalle" tielle. Muuta liikennettä ei juuri ollut ja tie oli hyvä. 

Kaiken kaikkiaan kertyi n. 300km ja nousumetrejä 2300m.