Hammastunturi X

 

Tätä reissua en suunnitellut pitkään. Loman olin varannut viikoille 37 ja 38 ajatuksena lähteä jonnekkin pohjoiseen. Sitten havahduin että Olavin poismenosta on kulunut 10 vuotta, joten ajatukset suuntautui meidän kohteeseen Hammastunturille. Onhan Hammastunturin erämaa monipuolinen luonnoltaan ja kulttuuriltaan. 

Hammastunturin erämaa-alue sijaitsee Urho Kekkosen kansallispuiston ja Lemmenjoen kansallispuiston välisellä tunturi- ja metsäalueella. Hammaskairan ydinosan muodostaa Kehäpään, Hammastunturin ja Appistunturin ylänkö, jonka korkeimmat huiput nousevat yli 500 metriin. Erämaan alueella kulkee kuusen pohjoinen metsänraja, ja eteläosien kuusimetsät vaihtuvat pohjoisessa männiköiksi.

Hammastunturi on merkittävä erämaa-alue, jonka historiaan liittyy värikkäitä vaiheita viimeisen kahden vuosisadan ajalta. Ennen Inari-Pokka-tien rakentamista Hammastunturin ja Lemmenjoen alueet muodostivat yhden Suomen suurimmista tiettömistä kairoista. Alueeseen liittyy poronhoidon historiaa, suuren kultaryntäyksen vaiheita sekä myöhemmin tientekoa ja asutushistoriaa. Kultaryntäyksen aikaan Ivalojoen Kultala oli suuri kyläkeskus satoine asukkaineen. Kullankaivajia oli yhtä paljon kuin muita inarilaisia yhteensä.

13.9 klo 10:40 lähdin ajamaan kohti pohjoista. Kuopiossa Matkuksen kauppakeskuksessa suoritin hankintoja ja pidin ruokatauon. Paltamossa kävin moikkaamassa Libanonin aikaista kaveria Villeä. Yösijan löytyi mukavasta B&B Aittorannasta Puolangalta. Hyvien yöunien sekä loistavan aamiaisen jälkeen matka jatkui. Puoli neljän maissa olin Ivalossa. Kaupasta vielä viimeiset hankinnat, ruokailu ja sitten lähtöpaikalle.

Autolta pääsin liikkeelle 17:40. Alkuun taival oli metsäautotietä. Ensimmäinen joki Onsajoki tuli vastaan ja tietenkin sitä ensimmäisten ylitysten kanssa on varovainen joten aikaa kului etsiessä ylityspaikkaa. Vedet ovat selkeästi korkeammalla mitä aikaisemmilla reissuilla on ollut. Pikkuhiljaa tie muuttui mönkijäuraksi, jota pitkin matka joutui nopeasti.

Hammasjoen ylitys kävelytti joen vartta, kun laiskuuttani en viitsinyt ottaa kenkiä jalasta. No lopulta ne oli otettava ja kahlattava ylitse. Kyllä oli raikasta!

Mietin jatkavani matkaa Ritakosken autiotuvalle saakka, toki loppumatka menisi pimeällä. Totesin kuitenkin tämän olevan turhan "vaarallista" ja etsiväni leiripaikan jostain Nuovakkajoen tietämiltä. Nuovakkajoen ylityksessä olin liian hätäinen ja toinen kenkä hieman imaisi vettä. Ei kuitenkaan niin paljoa, että heti olisi pitänyt kuivailla. Sopiva leiripaikka löytyi Nuovakkajoen varrelta ilta kahdeksan maissa. Alkoikin olla korkea aika, kun hämärä alkoi tulla.

Yö oli varsin raikas. Teltta oli aivan huurussa ja housujen kastuneet lahkeet olivat aivan jäässä. Aamupalaksi puuroa, leipää ja kahvia. Hieman meinasi kylmä tulla aamupalaa tehdessä.

Yhdeksän maissa oli leiri purettu ja matka jatkui kohti Ritakosken kultalaa Ivalojoen vartta myöten. Aurinko paistoi ja maasto oli loistavaa kävellä. Ja kulkiessa sopivasti lämpeni.

Höyrykoneen lähellä tuli ensimmäiset merkit kullan kaivuusta vastaan. Muutama avoin kaivoiskuilu johon olisi ollut paha pudota pimeällä.

Ritakosken kultahistoria alkaa vuodesta 1868, jolloin senaatin kultaretkikunta ulotti matkansa sinne löytäessään kullan merkit Nulkkamukasta Louhiojan yläpuolelta. Kultaryntäyksen syttyessä 1870 kukaan ei tehnyt valtausta Ritakoskelle, mutta jo seuraavana vuonna alueesta riitelivät pietarilainen ”lappeenrantalaisen kauppiaan poika” Feodor Oesterreich, Kyrön kylän talonpojat ja kauppias Goveniuksen ja Frans Björklundin yhtiö. Vain kyröläiset jäivät ilman valtausta. Maanmittausoppilas John Albert Piponius ja nimismies Zenofon Nordling löysivät kilokaupalla kultaa Ritakosken alapuolelle laskevan Palsinojan alajuoksulta 1871 – 1874.

Palsinojan yläpuolella Ivalojokeen laskevan pienen puron Ritaojan varrelle syntyi 1902 Prospektor Oy:n yhdeksän valtausta. Yhtiöllä oli kaiken kaikkiaan yli 500 valtausta ja se ehti lyhyen toimintansa aikana tutkia niistä vain pienen osan. Inarilaiset Niilo Kyrö, Juho Kangasniemi, Frans Riestola, J.K. Enblom ja August Puhakka kaivoivat kultaa Ritakosken ympäristössä 1800-luvun lopulla ja uuden vuosisadan alussa.

Lapin kullankaivun keskuspaikaksi Ritakoski kasvoi 1910-luvulla, jolloin Heikki Kivekäs teki sinne kymmeniä valtauksia sekä omalla nimellään että yhteisyrityksenä Klondikessa rikastuneiden Joutsenten kanssa. Kivekäs suunnitteli maantietä Toloseen, hankki paikalle koneita ja laitteita, perusti höyrysahan ja rakensi kosken rannalle kämpän, tallin, navetan, saunan, pajoja, useita huoltorakennuksia ja kaivostupia.

Kivekäs myi valtauksensa ja omaisuutensa helsinkiläiselle tilanomistaja Nestor Toivoselle lokakuussa 1920. Tuusulasta lähtöisin ollut Kaarlo Sjöblom alias Charles Hill tutki alueen kultapitoisuutta hankkien Englannista tehokkaat kaivosporat ja laboratoriolaitteet.. Hän oli paennut Venäjän laittomia kutsuntoja Amerikkaan 1900-luvun alussa, työskennellyt Seattlen lähellä hiilikaivoksilla, Alaskan Nomen kultakentillä ja 1916 Nolanin ja Coldfootin alueella, jossa hän omisti kolme kultakaivosta.

Hill palasi Suomeen marraskuussa 1919 ja matkusti välittömästi espanjantaudin riivaamaan Lappiin tutkimaan ja kuvaamaan kullankaivupaikkoja. Hänen elämänsä päättyi huhtikuun lopulla 1921, kun jää petti hänen ratsuhevosensa alla Ivalojoella Törmäsen kylän kohdalla. Hän ehti tehdä yli 300 koeporausta Ritakosken ympäristössä.

Ivalojoki Oy osti Nestor Toivosen valtaukset ja omaisuuden vuonna 1924 jatkaen Kivekkään ja Hillin kaivutöitä. Seuraavalla vuosikymmenellä Ritakoskea keskuspaikkanaan piti Luttojoen Kulta Oy, joka oli ruotsalaisen Boliden yhtymän omistama. Kerrotaan, että näissä kultayhtiöissä oli enimmillään töissä jopa 60 miestä.

Ritakosken alueella ei ole ollut pitkäaikaisia valtauksia tai kaivospiirejä viime vuosikymmeninä. Niinpä vanhat kaivumontut ovat saaneet rauhassa kasvaa umpeen ja koneet ruostua rantapöheiköissä. Mittavia kaivujälkiä ja syviä kaivoskuiluja Ritakosken kämpän yläpuolella, Ritasuvannon rannalla ja Palsinojan suussa.

Insinööri Toivo Liljeqvistin vuonna 1954 Tolosessa rakentama ja Ritakosken yläpuolisessa suvannossa hetken työskennellyt valtava imuruoppaaja-kullankaivukone on pelastettu lahoamasta Kultamuseon toimesta. Tämä jättiläisrumilus lienee viimeinen lenkki Wille Hallin käynnistämässä epäonnisten kaivuyritysten raskaassa sarjassa.

Ritakoskella pystytin teltan kuivumaan pihamaalle ja lounaan tein autiotuvan kaasulla. Kiertelin paikkaa ja mietiskelin minkälaista elämä oli täällä ollut 1900 luvun alkupuolella. Telttasaunan runkokin oli samalla paikalla kuin 2008, mutta nyt ei vielä tehnyt saunaan mieli.

Ritakosken yläpuolella on kahlaamo, josta pääsisi Ivalojoen ylitse. Autiotuvan vieraskirjassa olikin kirjoituksia muutaman päivän takaa ylityksestä. Minulla oli käynyt mielessä, että kahlaisin tästä toiselle puolelle ja jatkaisin sieltä kohti Ivalojoen kultalaa. Mutta katsellessa virtaa tulin toisiin aatoksiin, olinhan yksin ja jos jotain kävisi.

Alun perin minulla ei ollut mietitty kuin raaka suunnitelma kiertää Ivalojoen kautta Hammastunturille ja suunnitella reitti tilanteen sekä mielen mukaisesti. Niinpä karttaa katselessa päätin lähteä kohti Mustanpirtinojaa, missä meillä oli leiri 2008.

Alkuun jatkoin matkaa joen vartta pitkin, mutta sitten aloin nousta ylemmäksi. Ivalojoki kulkee kanjonissa ja tämän tulin taas huomaamaan, kun kiipesin rinnettä ylöspäin. Aurinko paistoi vielä suoraan takaapäin, niin siinä muutama litra taas hikeä vuodatettiin.

Hiiri-Matin jängän eteläpuolella kulkiessani havaitsin taivaalla maakotkan. Se liitteli kierroksia tehden käyttäen hyväksi ilmavirtauksia. On se vaan iso lintu!

Vaskisjoki kulkee myös kanjonissa, onneksi paljon pienemmässä kuin Ivalojoki. Vaikka sitä luulisi, että alaspäin on helpompi mennä, niin rinkan kanssa siinäkin on aika työ. Ja huomaa sen myös polvissa! Illalla oli jääneet makkarat paistamatta, joten Vaskisjoelle saavuttua olikin hyvä aika tehdä tulet.

Vaskisjoen vartta nousin kohti pohjoista katsellen ylitys kohtaa. Reitti suunnitelma muutoshan siinä kävellessä syntyi. Eihän minun ollut mikään pakko mennä sinne Mustanpirtinojalle.

Pari kilometriä kuljettua tuli hyvä ylityskohta ja aloin etsiä leiripaikkaa Vaskijoen länsipuolelta. Kuuden maissa oli leiri pystyssä.

Ennen lähtöä oli katsellut säätiedotusta ja lauantaille oli luvattu sateita, joten virittelin erätoverin lisäsuojaksi, olisihan siinä mukavampi kokata aamupalaa. Yöllä sitten alkoikin satamaan. Minulla ei ollut mikään kiire herätä, joten makoilin ja kuuntelin sateen ropinaa aamulla.  Yö olikin ollut selkeästi lämpöisempi kuin edellis-yö.

Yhdeksän aikaa oli sataminen loppunut ja nousin ylös. Aamupalaa tehdessä pieniä kuuroja satoi, mutta katoksen alla oli mukava puuhastella.

Liikkeelle lähtiessä mietin, laitanko sadevaatteita päälle. Päädyin kompromissiin, kalvotakki päälle sadehousut vielä reppuun. Huomasin että, säärystimet olisi ollut nyt paikallaan. Lahkeet kastuivat märässä aluskasvillisuudessa.

Aamulla oli vasenta jalkaa hieman alkanut vihlomaan. Ajattelin sen johtuneet aamu kankeudesta ja helpottuvan kunhan kävelen jokun matkaa. Helpottihan se ja en enään kiinnittänyt siihen huomiota. Nuovakkajoen yläjuoksulla pitämäni lounastauon jälkeen jalkaa alkoi sitten koskemaan tosissaan. Tämä pisti minut miettimään suunnitelman muutosta. Olin jo mielessäni lounaan aikana miettinyt mitä otan pikkureppuun, kun kiipeän edessäni olevan Hammastunturin laelle. Mutta nyt katsoin paremmaksi lähteä suorinta tietä kohti autoa. Onneksi Hammastunturin erotuspaikalta kulkee mönkijäura, jota pitkin pystyn menemään. Burana alkoi vaikuttamaan ja sain pidettyä hyvää vauhtia.

Nuovakkapään rinteellä vielä pieni tauko ja erämaan ihastelua. Tein päätöksen Hammastunturin juurella 13:50 ja autolla olin 18:50. Matkaan sisältyi pari lyhyttä taukoa. Ihan hyvä suoritus kipeällä jalalla kävellä 15 km.

Matkaa tuli kuljettua 43 km. Kultahipusta löytyi onneksi vapaa huone ja pääsi pesulle sekä syömään. Reissusta tuli aiottua lyhyempi, mutta antoisa se oli kuitenkin.

Kursivoidut tekstit lähde: Luontoon.fi ja Kultahippu.fi. Mustavalkoinen kuva Kultahippu.fi.

Kimmo

2023 Itä-Suomen kierros

Vettä satoi kun lähdin kotoa polkemaan kohti Mikkelin matkakeskusta. Kaipa sitä pitää omata jonkunlaista mielenvikaisuutta kun saa itsensä liikkeelle polkupyörällä tälläiseen keliin. Sai sitä itseä piiskata että pääsi lähtemään.

Olin suunnitellut polkupyörä retkeä lomani ensimmäiselle viikolle. Vaimokin oli vielä töissä, joten parempi lähteä reissuun. Olin tehnyt alustavan suunnitelman ja sen mukaisesti lähdin juhannussunnuntaina 25.6 junalla, pyörän kanssa Mikkelistä Kuopioon. Matkalle tuli hintaa hieman yli 20€, jota pidän melko edullisena. Junan pyöräpaikalla ei ollut muita pyöriä, niin laukutkin mahtui olemaan kiinni pyörässä.

Keli oli Kuopiossa onneksi poutainen. Satamassa nauttiessani jäätelöä satoi vain muutama pisara, sain aloittaa varsinaisen reissun ilman sadevarustusta. 

Pyöräilin Saaristokaupungin kautta ihastellen silloilta avautuvia järvimaisemia. Massaa oli sen verran että, alamäessä mentiin kevyesti sähköpolkupyörien ohi. No toki ylämäessä ne menivät sitten hurahtamalla ohi. Varusteita minulla oli mukana ehkä liikaakin. Takana oli painoa n. 16 kg ja edessä 12 kg. Tähän vielä laskee pyörän painon 14kg sekä kuljettajan niin onhan siinä melkein 150kg siirrettävänä lihasvoimin. Tasaisella tuo ei vielä ole paha, mutta ne ylämäet...

Kävin syömässä Matkuksessa Juustoportilla. Tein väärän valinnan ja otin pastaa. Se sitten kostautui myöhemmin, kun piti käydä tyhjentämässä. 

Puutossalmella lossilla yli ja kohti Vehmersalmea.

Vehmersalmen sillalla olin kahdeksan maissa ja jo jonkun aikaa olin silmäillyt leiripaikka. Hyvä leiripaikka löytyikin ja ei kauaa kestänyt kun teltta oli pystyssä, mies nukkumassa.

Nukuin hyvin yön, vaikka linnut pitikin melko mekkalaa. Oli mukava kömpiä teltasta hienoon aamuun. Tyyni, aurinkoinen ja lämmin aamu.

Aamupalakin maistui hyvin näin hienossa ympäristössä. Aamupalan jälkeen olikin kiva käydä aamu-uinnilla ja siitä virkistäytyen jatkaa matkaa.

Vehmersalmelta eteenpäin reitti oli täydellistä silmän iloa. Tie mutkitteli salmien, saarien kautta ja kilometrit kertyi kuin itsestään.

Mustinlahden tienoilla asfalttitie päättyi ja alkoi soratie. Tie oli melko hyvässä kunnossa, joten se ei matkaa hidastanut.

Tauolla Ruukinkylä kohdalla sain tietopläjäyksen paikan historiasta vanhemmalta pariskunnalta. Taukokin venyi kuunnellessa.

Historiallisissa asiakirjoissa on mainintana Warisen Taiffwal (1554), waris taifuall (1620-luku, nimi viittaa viljelykseen), Waristaifwal (1666, viittaa kylään). Varistaipale oli alkujaan veneen vetotaival, jota kuljettiin, kun siirryttiin Varisvedeltä Varislammelle ja edelleen Juojärvelle. Ilmeisesti ensin on käytetty nimeä Varisvesi ja Varislampi ja niiden mukaan nimetty Varistaipale. Sana taipale (taival) tarkoitti kahden veden välistä kangasta. Vari puolestaan viittaa siihen, että taival oli hikinen (vari=hiki). Varis-nimisen linnun kanssa nimellä ei ole tekemistä.

Nyttemmin kylä tunnetaan Varistaipaleen kanavasta, joka on Suomen korkein ja on korkeuseronsa vuoksi nelisulkuinen kanava. Se rakennettiin vuosina 1911–1913 aiempaan puronuomaan. Yhdessä Taivallahden kanavan kanssa se yhdistää Varisveden Juojärveen. Kanavan pituus on 1 100 metriä ja pudotuskorkeutta sen suluilla on 13-14,5 metriä veden korkeudesta riippuen. Varistaipaleen kanava on Suomen korkein ja ainoa nelisulkuinen kanava.

Valitettavasti kanavamuseo oli kiinni. 

Viimeinen etappi ennen Valamoa oli hikinen. 120m:n nousu otti koville. Ja tuo ei ollut ainoa nousu. Joten jalkani iloitsivat kun saavuin Valamoon. Oli mukava päästä suihkuun ja siitä herkullisen päivälliselle.

Perimätiedon mukaan Valamon luostari on perustettu 1100-luvulla, viimeistään 1300-luvulla. Sen perustajaisinä kunnioitetaan kahta Valamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolaista.

Luostarin pitkään historiaan mahtuu sekä voimakkaan kasvun että vaikeiden koettelemusten leimaamia ajanjaksoja. Ensimmäinen todellinen kukoistusvaihe ajoittuu 1500–luvun loppupuolelle. 1600-luvun alussa luostari tuhottiin puolestaan niin perusteellisesti, ettei Valamossa ollut luostaritoimintaa yli sataan vuoteen.

Luostarin uusi nousu alkoi Pietari Suuren vuonna 1716 antamasta määräyksestä rakentaa Valamo uudelleen. 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun luostarissa elettiinkin varsinaista kulta-aikaa sekä hengellisesti että aineellisesti: rakennustyöt käynnistänyt igumeni Nasari ja hänen työtään jatkanut igumeni Damaskin loivat Valamosta todellisen suurluostarin, jonka pääluostaria ympäröi kaksitoista skiittaa eli sivuluostaria. Maatalouden varassa elävässä luostarissa toimi myös monia käsityöverstaita ja kuuliaisuustehtävissä ahkeroivan veljestön hengellinen elämä kukoisti perinteisen ohjaajavanhusjärjestelmän tukemana. Runsaslukuisimmillaan veljestö oli vuonna 1913, jolloin siihen kuului peräti 359 munkkia ja 562 noviisia.

Ensimmäinen ja toinen maailmansota vaikuttivat kuitenkin dramaattisesti luostarin vaiheisiin. Suomen ortodoksisen kirkon alaisuudessa toiminut luostari evakuoitiin helmikuussa 1940 ja noin 200-henkinen veljestö löysi uuden kodin Heinäveden Papinniemestä.

Seuraavina vuosikymmeninä luostarin jatkuvuus oli uhattuna veljestön ikääntyessä ja harventuessa vääjäämättömästi. 1970-luku osoittautui kuitenkin luostarin uuden kasvun alkusoitoksi. Luostarinmäelle rakennettiin uusi kivikirkko ja veljestöön alkoi saapua uusia kilvoittelijoita. Myös luostarin pääelinkeino muuttui matkailun lisääntyessä. Tänään luostari on noin kymmenhenkisen veljestön kilvoittelupaikka, Suomen merkittävin ortodoksisen kulttuurin keskus ja suosittu matkailukohde.

Aamu koitti harmaampana kuin edellinen aamu. Maittavan ja runsaan aamupalan jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa. Illalla olin tehnyt oman kuntoni huomioon ottaen reitti muutoksen ja päätin suunnata kohtia kohti. 

Varkauden ja Joensuun välinen valtatie 23 on melko kapea pyöräillä ja liikennettäkin on. Muutaman kerran ohittajat meni turhan läheltä ja turhan kovaa. Ennen Karvion kanavaa oli tietyömaa joka rytmitti liikennettä, tämän vaikutus ulottuikin yllättävän pitkälle ja se helpotti ennakointia kun liikenne tuli ryppäissä.

Monta kertaa ohi mennessä on sattunut silmiini Varkaudessa mekaanisen musiikin museon opasteet, mutta koskaan ei ole ollut aikaa siellä käydä. Nyt pyörähdin sinne ja suosittelen siellä käymistä. Siellä menikin aikaa toista tuntia kuunnellessa esitystä.

Reissun viimeisen yön vietin Jokirannan leirintäalueella Joroisissa.

Joroisista Juvalle oli kyllä reissun yksitoikkoisin pätkä. Ja liikenne, etenkin rekkaliikenne oli voimakasta. Onneksi tällä tiellä oli sentään kunnon piennar. Ja onneksi ei ollut vastatuulta noilla pitkillä suorilla!

Juvalta Mikkeliin olikin sitten mukava polkea. Hidasliikenne oli ohjattu "vanhalle" tielle. Muuta liikennettä ei juuri ollut ja tie oli hyvä. 

Kaiken kaikkiaan kertyi n. 300km ja nousumetrejä 2300m. 

 

2022 Lomailua

Hossan maisemat avautuvat kävijälle helposti, sen metsiin ja vesille pääsee vaivattomasti. Polkuja riittää patikoida ja pyöräillä, vedet kutsuvat melomaan ja kalastamaan. Kuljet samoja reittejä kuin alueen ensimmäiset asukkaat  10 000 vuotta sitten. Värikallion kivikautiset kalliomaalaukset vievät retkipäivän lomassa shamanismin maailmaan. Tietoa Hossasta

 

Lomasuunnitelmat oli suunniteltava uudestaan, kun tyttäreltä tuli pyyntö hakea hänet kesätöistä kotia. Joten pitkään mietin missä voisi muutaman päivän viettää. Hossaa olen miettinyt aikaisemminkin ja olen lukenut sen hyvistä pyöräilypoluista, joten se valikoitui kohteeksi.

Viikonloppuna olin kaverin mökillä Paltamossa, joten siitä oli hyvä jatkaa kohti Hossaa.

Sunnuntai iltapäivänä saavuin Hossan luontokeskuksen pihalle. Kävin sisällä kiertämässä sekä kahvilla ja munkilla. Aikaa oli ja kelikin näytti niin hyvältä, että päätin hypätä pyörän selkään kiertämään Harjujen huikosen.

Harjujen huikonen, 12,5 km, ympyräreitti

Harjujen huikonen soveltuu jo jonkin verran maastopyöräilykokemusta omaaville sekä aktiiviharrastajille. Vähemmän kokeneet voivat kuitenkin ajaa helpomman osuuden, palaten Torkonluikealta takaisin luontokeskukselle. Ei talvikunnossapitoa. Kesällä saa maastopyöräillä vain maastopyöräilyreiteillä, ei muilla poluilla.

En ollut päässyt reitiä pitkällekkään kun alkoi satamaan. Sadevaatteet päälle ja matka jatkui. Reitti oli oikein mukavaa ajettavaa, pari ylämäkeä piti taluttaa. Soveltui oikein hyvin tälläiselle ei niin paljoa maastopyörällä ajaneelle. Suurin pirtein puolivälissä oli Hakokosken tulipaikka, missä oli mukava pitää taukoa. Sadekkin oli loppunut.

Alustavasti olin ajatellut kirkasvetisen tulipaikalla yöpymistä, mutta paikka ei ollut lopulta mieleinen joten ajelin kansallispuiston ulkopuolelle yöpymään. Hossassa on yöpåyminen sallittu tulipaikkojen läheisyydessä sekä telttapaikoilla. Mukava paikka löytyikin Aittojoen luota.

Teltalle löytyi mainio paikka kangasmaastosta. Päivällistä kun aloin tehdä niin huomasin valmistelujeni ontuvan tällä reissulla. Tiesin että kamerarepussani on tulitikkurasia, mutta ne olivat kuivaneet sekä vanhentuneet siten etteivät tikut suostunut syttymään. Joten oli vuorossa kylmä päivällinen.

Illan aikaan kiertelin ympäristöä ja nautin hiljaisuudesta. Hyttysiä oli hieman ei kuitenkaan haitaksi asti. Teltassa tuli luettua liiankin pitkään, oli sellainen kirja jota ei malttanut pistää tauolle, ennenkuin uni saapui.

Aamupalaksi tarvitsen kahvia, mutta nyt oli ongelma kun en saanut tulta aikaiseksi. Leirin pistin kasaan ja pakkasin autoon. Ja etsimään auki olevaa paikkaa mistä saisi tikkuja tai sytkärin.

Nopealla googlettelulla selvisi että Tyrävaaran kyläkauppa aukeaa 8:30 ja on lähin kauppa. Ehdin hyvin ennen kaupan aukeamista käydä katsomassa Kalle Päätalon synnyintaloa.

Aamu lähti kunnolla käyntii kun sain kahvit keitettyä. Suuntasin kohti Kokalmuksen kieroksen lähtöpaikkaa.

Kokalmuksen kierros, 14 km, ympyräreitti

Kokalmuksen kierros soveltuu lajiin vielä tutustuvasta alkaen kaikille maastopyöräilyn harrastajille. Reitti ei sisällä erityisiä ajotaitoja vaativia osuuksia, joskin sateisella säällä juurakot muuttuvat liukkaiksi. Ei talvikunnossapitoa. Kesällä saa maastopyöräillä vain maastopyöräilyreiteillä, ei muilla poluilla.

 

 

Tämä oli mahtava reitti ajaa. Mukavia polkuja sekä mahtavia maisemia. Tulipaikkoja sopivin välimatkoin. Pidin tauon Kokalmuksen laavulla. Mikäpä oli siinä lounasta syödä hyvässä säässä sekä mahtaa maisemaa ihaillen.

Loppumatkas tuli sade päälle. Matka oli sen verran vähän autolle etten sadevaatteita viitsinyt päälle viritellä. Märkiä sitten oltiinkin kun autolle saavuttiin. Siitä olikin sitten lähdettävä ajelemaan kohti kotia. Suosittelen Hossaa! Täällä käydään toistenkin.

2021 Korvatunturi

Muutamaan otteeseen aikaisemmin on silmät tarttuneet kartalla Korvatunturin kohdalle ja tullut mieleen että tuolla voisi käydä. Tänä vuonna kun syksyn lomakuviot selvisi, niin esitin ajatuksen Viskiä&Ruskaa Vol2 reissusta Mikkelin Viskisiepoille. Juhani oli ainoana halukas reissulle, niinpä Juhanin kanssa suunnittelimme käyvämme Korvatunturilla.

Korvatunturi sijaitsee rajavyöhykkeellä ja sinne pääsemiseksi pitää hakea lupa rajavartiolaitokselta. Lupa on maksuton ja meidän tapauksessa se tuli nopeasti. Laitoin hakemuksen sisään eräänä lauantaina aamupäivällä ja iltapäivällä tuli sähköpostiin lupa myönnettynä.

Ajoimme sunnuntaina 3.10.2021 Savukoskelle, missä majoituimme Samperin Savottaan. Hieman tuli mieleen elokuva Hohto, kun olimme ainoita vieraita hotellissa ja seitsemän jälkeen henkilökunta poistui. Edellisellä viikolla oli toki hotelli ollut täynnä ruskamatkailijoita.

Sunnuntaina keli oli ollut aurinkoinen, mutta säätiedotuksen perusteella sadetta oli tulossa meidän niskaan. Aamupalan jälkeen suuntasimme kohti Kemihaaraa, jonne oli ajettava vielä 110km. Parikymmentä kilometriä oli asfalttia, mutta loppumatka oli soratietä.

Pysäköintipaikka Kemihaarassa sijaitsee ennen rajavartiolaitoksen entistä vartioasemaa. Pysäköintipaikalla ei ollut kuin yksi auto. Soitin puhelun ilmoittaakseni menosta rajavyöhykkeelle rajavartiolaitokselle, sillä tietojeni mukaan ei puhelinkenttää ole reitillä. Nostimme rinkat selkään ja lähdimme Kemijoen yli siltaa pitkin, lävitse entisen rajavartioaseman piha-alueen. Alkumatka oli kapeata sorapintaista mökkitietä joka vaihtui mönkijäuraksi. Reitti Korvatunturille on merkitty tonttukuvin joten huonommaltakin suunnistajalta eksymisen vaara oli pieni.

Suonlaidalla tuli vastaan oikein mönkijälle tehdyt pitkospuut.

Keli oli oikein mainio patikoimiseen. Lämpötila noin 10 astetta, ei satanut, mutta tuuli kuitenkin melko kovaa. Ensimmäisen tauon jälkeen otin takin pois ja jatkoin paitavarustuksella, silti selkä kastui.

Ensimmäisen päivän suunnitelma oli kävellä Vieriharjun porokämpälle. Keskihaaran sillan ylityksen jälkeen tuli tunne, että nyt ollaan erämaassa. Keitimme siinä nuotiokahvit ja reitti jatkui Vislauskuusikon ja Kuusi-Mantoselän kautta Mantolaksoon. Siitä Vieriharjun kuvetta pitkin kämpälle. Matkaa tuli 10km. 

 

Vieriharjun porokämppä on rakennettu 2003 vanhan kämpän paikalle ja pihapiiristä löytyy myös sauna. Tilaa kämpässä on n. seitsemälle hengelle ja kämpästä löytyy kamina ja kaasuhella. Sauna jäi meiltä testaamatta. Saimme olla kämpässä ihan kaksistaan. Päivällä aikaisemmin meidän oli ohittanut Mäntyharjulainen nainen läskipyörän kanssa. Hän oli lähtenyt käymään Korvatunturinmurustolla. Hän pistäytyi tuvalla viiden maissa paluumatkallaan. Pieni on maailma kun täälläkin törmää Etelä-Savolaisiin! Linkki Vieriharjun porokämpästä kertovaan videoon.

Päivälliseksi Juhani tarjoili meille perunoita biisoninlihan kanssa, nam. Perinteisesti illalla sitten makkarat nuotiolla oluen kera.

Yöllä oli pientä sadetta, mikä jatkui vielä aamullakin. Puimme sadevaatteet päälle ja toisen päivän taipaleelle pääsimme puoli kymmenen aikaan.

Reitti jatkui lävitse hienojen mäntykankaiden. Sielu ja mieli kyllä lepää tällaisissä maisemissa!

Polkujen risteys, missä toinen poluista menee talvireittiä myöten ja toinen Rakitsanojan kammin kautta voisi olla paremmin merkittynä. Toki molemmat reitit yhtyvät  myöhemmin. Mutta meidän tapauksessa tuo aiheutti ylimääräistä sydämentykytystä ja huolta.

Se pieni sade, mitä oli aamupäivän aikana oli loppunut jo kun saavuimme Rakitsaojan kammille. Rakitsaojan kammi on rakennettu 2017 talkoilla (linkki kammin rakentamisvideoon). Pidimme kammilla lounastauon ja puoli kahden maissa jatkoimme vaellustamme.

Luonto se aina yllättää luomuksillaan. 

Leirin laitoimme pystyyn muutaman sata metriä ennen rajavyöhykettä. Siitä sitten nousimme Korvatunturinmurustalle.

Murustalta aukeni näkymä kohti Korvatunturia. Niin on tunturi nimensä veroinen. On kuin kaksi korvaa kuuntelisi etelää kohti. Murustan päällä on myös nuotiopaikka ja rauhanpaalu. Tälle päivälle kertyi 12,3 km taivalta.

Yö oli sujunut melko hyvin. Kova tuuli herätti aika ajoin kun teltan kankaat paukkui. 

Aamulla pakkasimme pikkureput Korvatunturilla käyntiä varten. Ennen rajavyöhykettä ilmeni ettei Juhanilla ollut henkilötodistuksia mukana. Minulle on henkkareiden mukana pitäminen niin päivänselvä asia, etten ollut huomannut asiasta Juhanille sanoa autolta lähtiessämme. Minun olisi pitänyt tämän reissun "johtajana" muistuttaa Juhania. Juhani oli sitä mieltä, että minä voisin käydä huipulla ja hän kyllä osaisi palata reittiä pitkin Vieriharjun kämpälle.

Lähdin kohti Korvatunturia, mutta kävin mielessäni Jaakobin painia siitä mitä minun pitäisi tehdä. Parin kilometrin kuljettua sain lopullisen päätöksen tehtyä ja käännyin takaisin.

Sain Juhanin kiinni ennen Rakitsaojan kammia. Kammilla söimme lounaan ja päätimme mennä Vieriharjun kämpälle missä miettisimme miten jaksaisimme siitä eteenpäin.

Matkalla kämpälle vastaan tuli kaksi miestä (Jämsän Rommiriekkoa niin kuin Vieriharjun kämppäkirjasta paljastui). Heillä oli aikomuksena mennä myös Korvatunturille. Heiltä oli pudonnut pieni kameran kolmijalka matkalla autolta Vieriharjulle. Pyysivät meitä katsomaan jos löytäisimme.

Vieriharjun tuvalla keitimme kahvit ja söimme voileivät. Totesimme että jaksamme autolle saakka.

Tulomatkalla oli ollut niin kiire etten ollut kerennyt kuvata tätä hienoa vanhaa poroaitaa. Nyt paluumatkalla ei niin kiire ollut.

Parin tauon kanssa jaksoimme hyvin autolle. Otin vielä kunnon loppukirin juosten että ehtisin purkamaan rinkan ja laittaa omat varusteeni autoon ennen kun Juhani tuli autolle. 

Juhani löysi kuin löysikin tuon pudotetun kolmijalan, jonka jätimme heidän auton viereen parkkipaikalla.

Viimeiselle vaelluspäivälle kertyi minulle matkaa 24 km ja yhteismatkaksi tuli 49km. Sää suosi hyvin, ainoastaan yhtenä aamupäivänä satoi hieman, muuten oli poutaa. Lämpötila oli 8-12 asteen välillä. Puhelin kuului ainoastaan Vieriharjun tuvan viereisellä mäellä, muuten oli kokoa ajan lentotilassa.